US Route 66, kuin viimeistä päivää..

Kaikki kiva päättyy aikanaan, niin myös pitkä matkamme Chigacosta Los Angelesin Santa Monicaan.
Viimeistä edellinen etappi Kuoleman laakson jälkeen Baker:ista Barstowiin ajettiin "kuin viimeistä päivää", ilta kerkesi pimenemään ja painelimme highway:ta oikeastaan ensimmäistä kertaa reissun aikana öisissä tunnelmissa. Liikennettä oli kolmi-viisikaistaisella tiellä vallan pirusti, ohittelimme "hitaampia" ja ryhmämme meinasi venyä välillä toivottoman pitkäksi. Moottoripyöräilijämme pysyivät paremmin ryhmänä, kun taas meidän autoilijoiden riesana olivat "väliin tunkijat".

Melkein koko joukkio kasassa Santa Monican laiturilla

Reitin aloituspisteemme oli Illinoisin osavaltiossa Chigagossa. Osavaltioita kertyi melkoinen määrä. Illinois, Missouri, Kansas, Oklahoma, Texas, New Mexico, Arizona ja California. Bonuksena vielä Utah jossa kävimme yöpymässä ja heittämässä lenkin upeassa Zionin kansallispuistossa.

Päivitys! Kappas - tästähän puuttui kokonainen yksi osavaltio eli Nevada!

Kymmenen osavaltiota siis kierrettiin ja kilometrejä kertyi huimat 5000 Camarojen ja Harrikoitten mittareihin. Vältyimme suuremmilta ongelmilta, kerran jouduimme käymään korjaamolla kun matkanjohtajan pyörän kaasukahva lopetti toimintansa. Mikon ja minun Chevrolet Camaro ilmoitti viimeisellä etapilla haluavansa lisää öljyä koneeseen, mutta eipä sille asialle mitään ehditty tehdä kun autot ja pyörät palautettiin saman tien.

Matkanjohtaja Emppu ottaa vauhtia kohti uusia seikkailuja

Voin hyvin suositella matkaa kaikille elämyksiä kerääville maailmanmatkaajille. Porukka kannattaa kuitenkin tietää ja tuntea etukäteen ettei tule mitään yllätyksiä. Meidän reissullamme kaikki meni loistavasti kun Timo oli koollekutsujana ja hän tietty tunsi kaikki meidät erikseen ennalta.

Upeat aallot pyyhkivät Los Angelisin rantoja

Tänään alkaa pitkä kotimatka. LAX, Los Angelisin lentokenttä on aivan hotellimme Growne Plazan lähellä, tosin taksikyydin päässä. Eilisiltainen päätösillallisemme sen sijaan Santa Monicassa kesti taksikyydillä yli puoli tuntia per suunta.

Bubba-Cump ravintolassa päätösillallisella

Matkan päätöstä juhlittiin hillitysti mutta asiaankuuluvasti upealla illallisella Santa Monican laiturilla Bubba-Cump -ravintolassa. Syöttölä on saanut nimensä "Forrest Cump" -elokuvan "Bubban" roolin mukaan. Kaikki jotka kyseisen filmin ovat nähneet arvaavat varmasti mitä apetta ravintelissa tarjoillaan.

Paikalliset pojanviikarit ongella Santa Monica Pier:sin päässä, makrilli tuli

Jenkkityyliin tarjoamiset olivat ylitsepursuavan runsaat, söinkin itseni aivan ähkyksi. Samalla tuli tehtyä pyhä päätös paremmista elintavoista kotiin tultua. Tässä maassa laihdutuskuuri aloittaminen onkin lähes mahdoton asia...
Suurimmat kiitokset koko huippumukavalle ryhmälle ainutlaatuisesta elämyksestä kanssanne. Erityiskiitokset Aheriston Timpalle siitä että kutsuit mukaan ja vähintään samankokoiset kiitokset Mustalan Mikolle, kämppikselle ja ykköskuskille, ystävistä jaloimmalle!

Kaikki kiva päättyy aikanaan. Kotiin onkin jo ikävä.

Helvetin porteilla

Vegasin kaksi päivää ja kolme yötä kuluivat lopulta loppuun. Jatkuva pelikoneiden kilkutus, musiikki, tupakansavu (sisätiloissa saa polttaa..), liikenteen meteli ja rahan haju alkoivatkin jo tympiä. Oli hienoa päästä taas tien päälle.

Illallinen Vegasin näsinneulassa, Stratosphere - Top of the World ravintola

 Viimeistä Las Vegasin iltaa vietettiin kuitenkin "korkeatasoisesti" näköalaravintola Stratospheressä. Ruokailun yhteydessä voi katsella kuinka huimapäät turistit hyppäävät vaijeriohjatun benji-hypyn 109 kerroksen korkeudelta maahan saakka.

Yöllistä näkymää Las Vegasin pääkadulta, Stripiltä. Tarkkasilmäinen huomaa kuvan taivaalla pyöreän kappaleen jolle me emme keksineet merkitystä. Uusi planeetta?

Vegasista suuntasimme kohti Death Valley:ta, matkalla aavikon halki pysähdyimme ihmettelemään "Area 51" kahvilaa ja "Alien Center:ia". Viisikymmentäluvulla paikalle tippui humanoideja sisältävä avaruusalus, kuten kaikki tietänevät. USA:n hallitus on tuosta päivästä lähtien säilyttänyt humanoidien ruumiita ja avaruusaluksen romua huippusalaisessa laboratoriossaan. Tämä on varmaa tietoa - kuten M. Nykänen sanoisi, "ja jos jokin asia on varma, niin se on aivan varma".

Helvetin porteilla

Death Valley:hin saavuttaessa vastaan tuli "Hell's Gate", tulimme siis kirjaimellisesti helvetin porteille. Eikä tuo nimitys ihan turhasta ole tullutkaan, tänäänkin "Kuoleman Laaksossa" oli auton lämpömittarissa parhaimmillaan 101 fahrenheitia (n. 40 C). Parhaimmillaan elohopea kiipeilee jopa 130 F kieppeille. Kyllä kuuma on kuumaa. 

Ajoimme aluksi katto auki autolla, mutta vaikka ilmastointilaite lykki jaloille jääkylmää ilmaa oli siltikin pakko pysähdyksen jälkeen laittaa rättikatto kiinni ja antaa jäähdytyksen puhkua täysillä. 

Death Valley ruokakeitaalla bongattu safariauto.

Ruokapaikka löytyy keskeltä kuumaa autiomaata, saapuessamme sinne siellä oli bussilasteittain turisteja. Saimme odotella ruokaa pitkän tovin. Mutta hyvää se olikin sitten!

Markku tuulettaa ajovarusteita taukopaikalla

Maailman alimmalla paikalla sijaitseva Golf kenttä.

Piru kun ei ollut aikaa pelata "Furnace Creek Golf Courcea", se olisi ollut mukava lisä golfkenttä bongauksiini. Toinen alueen kentistä löytyy hieman etelämpää kuoleman laaksossa, sen nimi on osuvasti "Devils Golf Course".

Laakso on iso, pakollinen pysähdyspaikka "Badwater Basin" tarjoilee parinsadan metrin kävelyä suola-aavikolla. 

Ennen Badwateria olevalta taukopaikalta on noin 80 mailia seuraavaan kylään ja palveluiden pariin. Kannattaa siis tankata auto ja juomavarastot. Matka voi tuntua pitkältä unettavassa kuumaisemissa.

Kahvila Bakerissa, perustettu vuonna 1920 - still going strong!

Meidän oma vara-glooney Mikko

Pirun pitkä päivä ehti kääntyä pimeän puolelle ennenkuin pääsimme perille Holiday Inn -hotelliimme Barstow:iin California:an. Nyt on siis kaikki matkan yhdeksän osavaltiota koluttu. Huomenna on vielä lyhyt ajomatka Los Angelesin lentokentälle pyöriä ja autoja palauttamaan. Loppupäivä arvatenkin relataan Losissa ja otetaan matkan päätöskuvat Santa Monicassa meren rannalla :)

US Route 66, Las Vegas

Pari päivää Las Vegasissa alkaa olla lusittu. Tulopäivänä olin jonkin verran ryytynyt kaikesta ajamisesta, päätinkin jättää enemmät juhlimiset ja käydä ajoissa nukkumaan. 

Tulopäivän ruuhkaa MGM:n kohdalla. Taustalla NewYork-NewYork

Yhteinen ruokailu oli tietenkin must-juttu jota ei voinut jättää väliin. Illallisravintolaksi valitsimme hotellimme toisen kerroksen ravintoloista steak restaurantin, oli kyllä tämän reissun isoimpia pettymyksiä minun kohdallani. Vatsani tykkää erityisesti lihasta, otinkin ”filet mignonin”, ajattelin että pihvipaikassa siinä ei voi mennä vikaan. ”Medium raw” tuli mediumina ja miten pirussa puolikypsän saa kuivaksi?

Illallinen sujui muuten mukavassa seurassa kivasti, posket oli lopulta kipeinä paljosta nauramisesta. Sitten nukkumaan. Eihän se ihan suoraa reittiä mennyt, pistin ”yksikätiseen rosvoon” parikymppiä, ajattelin että vähän aikaa pelailen. Kyllähän ne taalat alkoivat nopeasti hupenemaan, mutta ilmaiskierroksia pukkasi aina väliin. Eikä ihan yhtä ja kahta kierrosta, vaan parikymmentä kerrallaan.

Gordonia on joka hemmetin paikassa

Nukkumaan meno venyi sitten puoli yhdestätoista puoli yhteen, mutta sainpahan parikymppiäni lopulta tuhlattua!

Excalibur -hotelli sijaitsee pääkadun ”Strip:in” eteläpäässä. Etelämpänä on enää pari isompaa hässäkkää, nimittäin Luxor -pyramidihotelli ja Mandalaya Bay viimeisenä.

Nukuin kuin tukki. Seuraavana päivänä läksin yksin kävellen vaateostoksille, Caesars Palace keskellä Strippiä oli suuntana. Oikaisin NewYork-NewYork -casinohelvetin läpi ja lopun matkaa kuumaa tien vierustaa seuraillen. Caesars on Stripin keskivaiheilla, hotellistamme sinne menee helposti puoli tuntia kävellen. Kuumalla kelillä vielä pitää pysähdellä vettä tai parempia aineita hörppimään.

Sain täydennettyä vaatevarastoani, alusvaatteita, sukkia ja paitoja tarttui mukaan. Vieläpä hyvät kävelykengät (koska lähtiessäni Suomesta otin vain kevyet kangaskengät mukaan).

Voi kihveli, taas on nokka punaisena. Aurinko paistaa joka pirun päivä

Tänään viimeisenä (helpotus) Vegas-päivänä pelasin Mikon kanssa jälleen golfia. Bal i Hai Golf Course aivan Mandalaya Bay hotellin takana. Excaliburilta käveltiin 27 minuutissa.

Pirusti lentokoneita ja helikoptereita ilmassa, Bal i Hai on ihan Las Vegasin lentokentän lähellä

US Route66 - kolme osavaltiota yhdessä päivässä!

Perhana, aamulla lähdettiin Utahin Kanab:ista ja auringonlaskun aikaan (kuten täällä villissä lännessä on tapana) oltiinkin jo Las Vegasissa!
Kolme osavaltiota yhdessä päivässä, tosin reittimme kulki näppärästi osavaltioiden kulmilla niin että välimatka muodostui minimaaliseksi. Lähtö siis Utahin Kanabista joka on Arizonan ja Utahin rajalla, rajan ylitys taas Arizonaan ja lopuksi Nevadan Las Vegasiin.

Pääsin itsekin kuvaan kun Mikko tarttui kameraan - good job!

Utahissa pääsimme heti aamusta tutustumaan upeaan luonnonpuistoon "Zion National Park". Puistossa olisi mennyt helposti koko himputin päivä, mutta aikataulumme ei juuri antanut periksi satulasta nousulle (tai camaron jakkaralta nousulle meidän tapauksessamme).

Kukkaispoika Mika

Matka jatkui, kartalla kaikki näytti taas naurettavan lyhyeltä, mutta tämä maa on niin pirun valtava että saimme vääntää hanaa aivan tosissamme ehtieksämme ajoissa seuraaville suunnitelluille pysähdyspaikoille.

Zion Park Utah

Ruokailu hoidettiin tänään kolmessa eri paikassa. Koneet parkkiin taco-paikalle ja osa porukkaa Burger Kingiin, toiset tacolle ja kolmannet tien toiselle puolelle sushille.


Hoover Dam lähellä Vegasia oli sitten se isompi pysäkki tänään. Tulimme Nevadan puolelta padolle ja en millään meinannut ymmärtää tulokulmaa kun luulin tulevamme Arizonan kautta. No lopulta paksumpaankin kalloon mahtui päivän kuviomme. Uusi Hooverin rotkon ylittävä rajasilta jäi kuitenkin nyt kokematta, se oli kyllä suuri suru, sillä sillalta olisi ollut spektakulaariset näkymät padolle.

Esa-Pekka, Markku ja Jari Hooverilla

Hooverilta ei sitten ollutkaan kuin parikymmentä pikku mailia hotellillemme Excaliburiin Las Vegasiin. Ajoimme tarkoituksella perstuntumalla ja matkanjohtaja Emppu toi meidät hienosti suoraan hotellin pihaan yhdessä rykelmässä. Ryhmä-ajo on nimittäin taitolaji näissä ruuhka-kylissä, jenkit puikkaa uskomattoman pieniin väleihin jos vain antaa yhtään tilaa.

Mikko turistina Hoover Damilla

Matkanjohtan kirjoitellessa meitä sisään sain pojista kivan potretin Excaliburin takapihalla. Oltiin vähän myös ryytyneitä pitkästä ajopäivästä - ja menneistä maileista. Nyt on sitten pari kokonaista "vapaapäivää" täällä Vegasissa. Seuraava päivitys sitten kun täältä poistumme!

Timppa, Mika, Markku ja Jari pitkän päivän jälkeen Las Vegasissa

US Route 66, Grand Canyon ja Utah

Niinpä vaihdoimme jälleen osavaltiota, tällä kertaa koukkasimme Utahin puolelle Kanab:in kaupunkiin aivan Arizonan rajalle. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua monenmoisia asioita.

Ensin ajattelin että voi hemmetti, mutta sitten meinasin että voi piru. Olipa rasvanen aamupala!

Page:ssa majoituimme Motel 6:een, samassa korttelissa on myös Motel 8:n ja Holiday inn. Meidän motellillamme ei ollut aamupalaa tarjolla, niinpä ajoimme muutaman sata metriä Dennys:iin. Siellä olikin kova kuhina heti aamutuimaan, ameriikkalaiset eivät taida juuri aamupalan (lue aamupalankaan) laittoa harrastaa.

Tilasin "Ultimate omeletten" listalta, kupin kahvia ja tuoremehua. Annos oli ilman muuta valtava, mutta myös täysin järjenvastaisen rasvainen. Pekonin, kinkun, tomaatin, sipulin ja juuston lisäksi munakkaaseen oli varmaankin injektoitu lisää rasvaa. Loppupäivä menikin aika liukkaasti, restroomit tulivat tutuiksi...

Loppupätkä kanjonille on motoristien mieleen, tosin aika viileää touhua melkein kolmentuhannen metrin korkeudessa

Page oli jo vähän vauraamman oloinen kylä, alueella on teollisuutta ja kaivosteollisuutta. Työllisyys arvatenkin on ihan hyvällä mallilla kun maleksijoita ei oikein näkynyt. Tuhdin aamupalan jälkeen vuorossa oli päivän uudelleen reititys sillä maanjäristys oli katkaissut suunnitellun tieosuutemme.

Mika ja energiajuoma

Jouduimme tekemään noin 50 mailin mutkan päästäksemme pohjoiselle Grand Canyonin suojelualueelle. Ajelu kuitenkin kannatti sillä kanjonin alkupää (?) on todellakin kokemisen ja näkemisen arvoinen.

Kanjonilla on parikin polkua joilla saa kokeilla kuntoaan, huonommassa hapessa olevat vähän puuskuttavatkin näillä poluilla

Pohjoinen reitti kanjonille kulkee yllättävänkin korkeissa olosuhteissa. Mittasimme korkeimmaksi tien paikaksi 2720 metriä ja kyltitysten mukaankin 8000 jalan korkeus on tosiasia.

Mika, Tom, Emppu ja Mikko - itsensäylittäjät

Heiluimme kielekkeillä ja otimme valtavan määrän kuvia. Alkuun kuitenkin söimme buffee aterian paikallisessa ravintolassa josta oli mahtavat näköalat suoraan rotkoon.
Kanjonilla meni helposti pari tuntia. Takaisin joutuu ajamaan osin samaa reittiä halki palaneen metsän parikymmentä mailia.

Markun loikka n 1600 metriä, tälle kielekkeelle ei ihan kaikki uskalla edes kontata...

Määränpäämme Utahin Kanabiin kanjonilta oli vain noin kuusikymmentä kilometriä. Viimeinen osuus taittui mukavasti Mikon ajaessa. Kanabissa olimme sopivasti auringonlaskun aikaan, niinkuin täällä villissä lännessä on tapana... Huomenna Las Vegasiin!

Motellimme Kanab:issa Utahin puolella. Erittäin hyvät nettilinjat huoneessa, siistiä ja isoa.

US Route 66, Gallup - Page. Navaho intiaanien mailla

Tänään 5.10. ajettiin upeaa maisemareittiä intiaanireservaattien maitten halki. Arizonan lakeudet ja upeat hiekkakivivuoret kuvittivat maisemaa, eikä voinut muuta kuin suu auki ihmetellä maisemia. On muuten John Wayneilla ollut jonkinmoinen urakka ratsastella pitkin preerioita kylästä toiseen.

Gallup oli kohtalaisen pieni paikka ja kylät senkuin pienenivät matkan edetessä. Valitsimme nyt ensi kertaa kohteita Route 66 tien ulkopuolelta. Suuntasimme Harrikat ja Camarot kohti -----------------. Kanjoni on hyvin merkitty ja tien varrella on viisi - kuusi parkkialuetta joilta pääsee helposti rotkon reunoille luonnon monumentteja ihastelemaan.

Kanjonivierailun jälkeen jatkoimme kohti seuraavaa yöpaikkaamme Arizonan Page:a. Matkalla tutustuimme paikallisen vähimmistökansan synkempään puoleen kun huoltoasemakäynnillä muutama huumeissa ja kaasuissa henkimaailman nurjemmalle puolelle siirtynyt kansalainen lähestyi meitä hieman agressiivisessa mielessä. Tyyppi käskytti meitä häipymään (!! kenelle tulee mieleen ruveta soittamaan suuta tusinalle harrikka-äijiä??)

Loppumatka menikin mukavammissa merkeissä, maisemat senkun paranivat. Page Arizonassa oli kohteemme ja saavutimme sen auringon laskun aikaan kuten näillä main on ollut tapana villin lännen malliin. Harmillisesti huoneen luovutuksessa menivät viimeiset kalliit minuutit hukkaan ja en ihan ehtinyt bongaamalleni maisemapaikalle ikuistamaan auringon viimeisiä säteitä.

Iltaa vietettiin tällä kertaa hotellin lähellä pizzeriassa. Kuvia on nyt surkeiden nettilinjojen vuoksi hieman vähemmän. Nyt aamulla tuntuu pelittävän jotenkuten, tästä hiippaillaankin seuraavaksi Utahiin...

US Route 66, Santa Fe - Gallup

Mielenkiintoinen ajopäivä. Aamulla oli sen verran viileää (64 F) että Camaron katto sai jäädä kiinni aina puoleenpäivään asti. Aamupala Sage Inn motellilla oli eurooppalaisittain köyhän puoleinen, leivän päälle oli kananmunan lisäksi tarjolla lähinnä ylähuulta, hilloa ja maapähkinävoita. Makeita eväitä sen sijaan olisi ollut hyvinkin tarjolla, muffinseja, pannukakkuja ja pikkuleipiä...

Towa Golfclub. Buffalo Thunder Casino, Santa Fe NM

Ajoimme ensin edelliseltä päivältä tuttua reittiä kohti Buffalo Thunder Casinoa ja golfia. Puikkasimme klubitalolle hakemaan Mikon kaniin jääneen luottokortin ja meikäläisen golftakin. Kamat jäivät lukkojen taakse kun tulimme liian myöhään klubille kierrokselta. Aika kyseenalaista palvelua kyllä kun kukaan ei vaivautunut meitä hankalasta tilanteesta informoimaan. Toisaalta emmepähän mekään muistaneet tavaroitamme kysyä klubin päälliköltä joka ystävällisesti kärräsi meidät klubitalolta kasinolle bussia odottamaan.

Keskipäivän kahvihetki

Santa Fe on jo selkeästi vaihtelevampaa maastoa kuin taakse jääneet Texasisin tasangot. Klubilta lähdön jälkeen kallioisuus senkuin lisääntyi ja vuoristotie huipentui 2752 metrin korkeudelle. Olipa huimat näköalat! Valitettavasti joukkueellemme ei löytynyt parkkitilaa parhailta kuvauspaikoilta, joten jouduimme köröttelemään reilusti alemmas. Parkkeerasimme hetkeksi hirvi-näköalapaikalle. Tien vieressä oleva mitään kasvamaton laakso oli valtava, kuin puhtaaksi niitetty pelto, pinta-alaa saattoi olla useita kilometreja joka suuntaan. Ainut hirvi joka nähtiin oli ohiajavan pakun avolavalla, kaadettu eläin oli valtava.

"Mä oon rekkamies". Rekkaa riittää ja ne menee kovempaa kuin sinä.

Tie muuttui tasaisemmaksi, kalliot reunustivat kuitenkin loppumatkaa aina Galluppiin saakka. Matkalle mahtui monta pysähdystä ja hampurilaisia eri ketjujen myymälöistä. Yhdellä pysähdyksellä "Cafe Kiva:ssa" (ei niin kiva kuin nimestä voisi päätellä) saimme taas kosketuksen osavaltion tiukkoihin alkoholimääräyksiin. Yrittäjä ei ollut ottanut alkoholia ollenkaan tarjoilupuolelle kahvilaan koska New Mexicon osavaltio vaatii erittäin monipuolisia raportteja ja muita vaateita tarjoilupaikoille.

Ei niin kiva cafe, ryhmäämme tylytettiin baarin puolella - "ostakaa juomanne kaupan puolelta ja juokaa muualla, meillä ei ole alkoholin myyntiä johtuen osavaltion tiukkaakin tiukemmista viinamääräyksistä"

Saavuimme Gallupiin ja majapaikkaamme El Rancho Motelliin mukavasti ennen auringonlaskua. Motelli on mukava ja huoneet jälleen valtavia. Illallinen sen sijaan ei ollut ihmeellinen laadultaan..
Huomista päivää odotellessa, kello onkin jo yksitoista illalla joten nyt pehkuihin.

El Rancho Motellin vastaanotto. Gallup, New Mexico

Route 66 USA, päivä Santa Fe:ssä

Puolimatka on ylitetty ja 3.10. pidettiin suunnitellusti vapaapäivänä. Aikaisemmin päätimme myös että vapaapäivinä pelataan golfia.
Tällä kertaa kenttä löytyi puolen tunnin ajomatkan päästä Santa Fe:stä. Santa Fe Buffalo Thunder, casino ja golfcourse saavutettiin shuttlella joka keräilee porukkaa Santa Fe:n hotelleilta.

Mikko draivaamassa, Timppa ja Mika fiilistelemässä. iPhone 5

Tiiausaika otettiin varovasti vasta klo 12:20 koska edellinen ilta 2.10. vietettiin yhdessä ruokailun merkeissä. Illasta tulikin varsin mukava "Cowgirls" nimisessä suositellussa ravintelissa. Paikallisten suosiossa olevassa paikassa soitti livebandi. Onneksi saimme ison pöydän lisäsiivestä rauhallisemmalta ja hiljaisemmalta paikalta. Sain kuunnella muutamankin kerran onnittelulaulut synttärien johdosta. Mikko muisti vielä yhteisellä skumppahetkellä ja mielenkiintoisella hennatatuointilahjalla (jota en vielä ole asentanut..).

Mikan tyylinäyte, kalkkarozippi. iPhone5

Osavaltion lain mukaan alkoholia säännöstellään ja enimmäismäärä juomia/asiakas on neljä annosta. Tämän lisäksi yhdellä asiakkaalla saa olla max kaksi lasia kerrallaan käytössä. Osataan sitä alkoholipolitiikkaa siis vääntää tälläkin maailman nurkalla.

Tyypillistä rakennusarkkitehtuuria a la Santa Fe. Kuvan Canon 1DX, EF 24-70L 2.8, f8, aika 34 s, ISO 100. Jalusta, peilin lukitus ja 2s aikavalotus tärähdyksen estämiseksi.

No, herkullinen pihvi tuulensuojaan ja makeat jälkiruoat päälle. Sitten olimmekin valmiita valumaan "kotiin"päin koska syöttölää alettiin pistämään kiinni noin klo 10:30!! Suositeltu jatkopaikka oli "Junction" aivan kotimatkamme varrella, meikä väisti paikan ja palasin "Sage Inn" -hotellille hiomaan seuraavan päivän golfsuunnitelmia.

Aamu 3.10. avautui kirkkaana ja paljon säätiedotusta lämpimämpänä, siispä shortisit jalkaan ja menoksi. Aamupala hoitui keskustassa, samoin Manfrotton kuulapään hankkiminen kameran kolmijalkaan.


Golf meni miten kuten, kuitenkin joukkueellemme Mika & Vesku tuli selvä 12 - 11 pistevoitto joukkueesta Timppa - Mikko. Kenttä oli yllättävän vaikea, pitkiä väyliä oli monta ja huimia lähes 200 metrisiä par kolmosiakin pari kappaletta. Upeaa kuitenkin pelata jylhissä maisemissa!

Paikallinen pyhimys iltasella

Route 66, Tulsa, Amarillo ja Santa Fe

Hirmuinen ajopäivä 1. lokakuuta takana! Pahimmillaan lämmintä piisasi tasan sata fahrenheittia (n 35 C)! Pysähtelimme usein ja ajelimme rauhallisesti pitkin ja poikin historiallisia Route 66 tienpätkiä jotka kiemurtelevat interstaten ja turnbike:n molemmin puolin.

Matkan varrella pysähdytään vähintään tunnin välein

Amarillo, Texas. Texan Ranch Motel, kokemisen arvoinen paikka

Lämpötila nousi heti tappiin kun tulimme Texasin maaperälle, huoltarin pysähdyksellä huikkasin yhdelle aseman asiakkaalle jotain kuumasta päivästä, äijä pisti heti takaisin että nythän on mukavan viileää - normisti alueella on tähän aikaan 115-120 fahrenheitia. Repikää siitä. No äijä hykerteli käsiään ja sanoi että tämä on heille suoraan rahaa takataskuun kun pellot kasvaa ja tuottaa vihreää kultaa.

2.10. oli ensimmäinen aamu kun emme avanneet kattoja autoista. Ilma oli suorastaan hyytävän kylmää, vain noin 55 fahrenheitia. Lisäksi tuuli puhalsi jopa parikymmentä metriä sekunnissa parhaimmillaan. Ja mikäs on tuulen puhallellessa kun pannukakun tasaisella preerialla ei ole muuta kuin karjaa ja puska pari siellä täällä.

Puoliväli. 1139 mailia kumpaankin suuntaan

2.10. Puolimatkan pakollinen pit-stop, 1139 mailia Chigacoon ja saman verran jäljellä Los Angelesiin. Seuraavana ajoimme kohti Santa Fe:tä. Texasin tasaiset ja tuuliset preeriat alkoivat pikkuhiljaa jäämään taakse. Huonoa tuuria tuli kuitenkin Historic Routella kun vesisade (?) oli kastellut tien siihen kuntoon että ylimeno oli mahdotonta.

U-käännöksiä tehdään joka päivä, milloin mistäkin syystä..

Museoita riittää

Cadillac-pelto. Synttäripäivä tuulisella preerialla.

Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli esittäytyy heti kun vaihtaa interstatelta pienemmille kujille. Entisen valtatien varret ovat autioituneet ja pystyssä pysyvät vanhat rakennukset rapistuvat sijoilleen. Sama meininki toistuu tietysti kaikkialla maailmassa missä uusia linjauksia tehdään.

Cadillac-pelto on vähän vaikea löytää jos matkaa taittaa Chigacon suunnasta. Heti Amarillon jälkeen se kuitenkin löytyy menosuunnassa vasemmalta. Tien varteen pysäköidet autot on paras maamerkki.

Cadillac puistossa käy tasainen virta turisteja

Ryhmässämme on kaksi autoa ja kahdeksan Harrikkaa. Systeemissämme autot ajavat viimeisinä. On tosi vaikeaa pitää ryhmää kasassa niin ettei autojen ja pyörien väliin vähän väliä tunkisi omituisia hiihtelijöitä. Lisäksi niin pyörien päällä kuin autoissakin saa olla tarkkana rekkaliikenteen kanssa, ne kun ajavat useinkin kovempaa kuin muu liikenne. Perusvauhti moottoriteillä on 75 mph.

Empun matkanteko meinasi hyytyä rikkoutuneeseen kaasukahvaan. Santa Fe:ssä korjaamon körmy kopautti nyrkin syrjällä kahvan päähän ja sanoi että nyt on kunnossa, hyvää matkaa. Toimihan se pari käännöstä. Lopulta jätimme laitteen korjaukseen. Onneksi huomenna on välipäivä..

Harrikkakorjaamolla, kaasukahva oikuttelee