Vesku neuvostojen maassa

Helsinki 14.9.2015

Ystäväni Esa, armoitettu golfmaabongari, heitti kesällä mielenkiintoisen haasteen itäisten maiden golf-kenttien valloituksesta. Enhän minä osaa jäädä näitä asioita miettimään vaan vastasin samantien myöntävästi. Lupautuessani porukkaan minulla ei juuri ollut pohjatietoa näistä tulevista neljästä valtakunnasta, sen verran kuitenkin että liikuttaisiin vanhoilla neuvostomailla.

Golf näyttelisi pääosaa seikkailussamme, mutta toisin kuin joillakin aiemmilla bongauksillamme - nyt meillä olisi jopa muutamia golfittomiakin päiviä tämän ah-niin-ihanan liikuntaharrastuksemme lomassa. Vahvistukseksi koplaamme saimme vielä Martin Tampereelta, kovaksi paatunut golf-kiertolainen hänkin.

Ensimmäisessä lentolipussani luki Georgia, eikä tällä kertaa kyseessä ollut mikään kapitalistisen maailman liittovaltion osa, nyt mentiin syvälle Kaukasuksen aroille ja vuoristoon.

Tbilisin leijona suihkulähteellä.

Ensimmäinen lentomme 14.9. Helsingistä Rigaan lähti ilta-uutisten jälkeen AirBalticin Dash 8-Q400 potkurihärvelin voimin. Lyhyt lento ja vaihto Rigassa sujui ilman kummempia mutkia. Tbilisin lähtöportilla huomioni kiinnittyi muutamaan rosoiseen äijään, kaksi korstoa talutteli mustanpuhuvaa kuoppaposkista parta-äijää portille vähän siihen malliin ettei kysymyksessä ollut ainakaan näkövammaisen avustamispuuhat. Korstot keskustelivat portin virkailijoiden kanssa hetken ja ilmeisesti saivat jonkinlaisen ohjeistuksen matkaa varten. Ihan rupesi mielikuvitus laukkaamaan tällä kohtaa.

Matka alkoi kuitenkin tavanomaisesti ja ajallaan, eikä lennollakaan sitten mitään erikoisuuksia sattunut. Kelloja siirrettiin virkistävästi tunnilla nousevan auringon suuntaa, Tbilisissä olikin varhainen aamu kun kentällä laskeuduimme. Ennalta tilattu kuljettaja oli mukavasti oikein nimillämme varustettujen kylttien kanssa vastaanottamassa. Matkatavaratkin saatiin pikku kentällä nopeasti hihnalta, seikkailu neuvostojen maassa oli alkanut!

Tbilisi. Naapurin äijän paalupaikka.

Pikkuinen kahdeksan huoneen British Room Hotel Tbilisissä täytti odotuksemme komeasti, Esa oli ansiokkaasti tutkaillut Tribadvisoria ja tehnyt tämän hotellilöydön. Siistit huoneet isoilla kylppäreillä ja aamupala oli sekä herkullinen että runsas.

Tbilisi 15.9.

Ensimmäinen tee-time oli varattu jo aamupäivälle. Yllättäen matka taksilla Ambasadori Course:lle kesti jopa puolitoista tuntia, etukäteen neuvoteltu edestakainen hinta oli 25 euroa eli noin 50 paikallista Gel:iä. Kuski päätti ottaa rennosti ja jäi odottelemaan meitä klubille.

Ambasadori Golf, Georgia. Esa lipulla, Martti jo pakenemassa greeniltä.

Yhdeksän koloinen lähes puuton kenttä on suorakaiteen muotoinen arkkitehtuuriltaan ja avautuu ykköstiiltä koko komeudessaan katseltavaksi. Ykkösväylää reunustaa keskeneräiset huvilat ja rakennustarvikkeet. Tilaa on kuitenkin, eikä palloa pysty hukkaamaan muualle kuin rakennustarvikkeitten joukkoon.

Heti ensimmäisellä väylällä tuli selväksi että pallo lentää selkeästi pitemmälle kuin kotimaisemissa. Tuloskortin mukaan 290 metrisellä kakkosväylällä olimme kaikki mukavasti zippaus etäisyydellä greenistä. Yhdeksää reikää ei kauan pelattu. Viimeinen väylä toi odotetusti takaisin klubitalolle, onnistuin surkean pelini päätteeksi tekemään birdien hienon avauksen, hyvän zipin ja onnistuneella alle metrin mittaisella putilla.

Klubitalon vieressä komeilevassa ravintolassa tankkasimme nestetäydennystä ja tietysti myöhäinen lounaskin katosi tuulensuojiimme. Kuski oli odotellessaan puunannut autonsa ihan viimeisen päälle, harmi vaan että takapenkki ei ollut ehtinyt kuivua...

Ambasadori Golf klubin hienoja pirssejä.

Georgian vapaapäivää 16.9. vietettiin perinteisen turismin merkeissä paikallisiin nähtävyyksiin tutustumalla. Tbilisi on rakennettu mäkiseen maastoon ja kahdella isommalla tönnäällä molemmilla on käymisen arvoiset paikat. Ensin vaelsimme radiomastokukkulan juurelle, loppumatka tiukkaan ylämäkeen mentiin sitten rattoisasti Funicular junalla. Mastomäellä on mainitun valtavan radiohässäkän lisäksi huvipuisto maailmanpyörineen. Juuri tuota viimemainittua päädyimmekin kokeilemaan, näköalat olivat kyllä hulppeat ilman pyörääkin.

Tbilisi Georgia. Radiomastokukkula, arvatenkin tuosta tornista on vahdattu herkeämättä kaikkia Tbilisin tapahtumia neuvostoaikoina.

Aikaa jäi vielä vaikka kuinka, sillä seuraava lentomme Armenian Jerevaniin lähtisi vasta illalla. Lopun päivää käytimme toisen kukkulan valloitukseen. Ikivanha linnoitus aivan vanhan kaupungin kupeessa vartioi koko kaupunkia yhdessä valtavan metallisen Mother Georgia patsaan kanssa.

Näköalat olivat taas huikeita, päädyimme näköalaterassille lounastamaan. Samalla paikalla muuan Ville Haapasalokin viivähti matkapäiväkirjansa kuvauksissa. Meillä terassilla meni hetki jos toinenkin, tuo pikku ravintola jäikin mieleeni yhtenä retken kohokohdista.

Näkymiä Mother Georgia kukkulan terassilta Tbilisin vanhan kaupungin yli. Nuo "tuubit" ovat jonkinlaisia museoita.

Päätin vielä ennen seuraavan päivän golf-koitosta yrittää hieman parantaa asemiani käymällä hieronnassa. Hotellin ystävällinen henkilökunta hommasi hierontapaikan ja pääsin omistajan hulppean Lexus-maasturin kyydillä laitokseen. Aika meni vähän tiukille kun ruuhkaa oli juuri tuohon väliin kadut täynnäänsä. Hierontalaitoksessa minusta huolehti peräti kaksi hierojaa kerralla, tuplasta ei kuitenkaan ollut ihmeempää hyötyä, lähinnä terapiatasoista oli entisen neuvostovaltion lihasmanipulaatio.

Laiskahko kissanpentu Tbilisissä.

Vain puolisen tuntia kestänyt lentomme taitaa olla syksyn uutuuksia sillä British Hotellin omistaja tyttärensä kera ihmettelivät kovin matkasuunnitelmaamme. Heidän tiedossaan ei ollut mitään suoraa lentoa Jerevaniin. Suunniteltuun kohteeseen kuitenkin päästiin sutjakasti ja vieläpä ilman lentohenkilöstön pelastautumisesityksiä, läppärit ja kännykätkin olivat käytettävissä koko matkan ilman mitään mutinoita.

Armenia 17.9. Jerevan

Korkeusmittari-kelloni näyttää 1300 metrin lukemia hotellimme Bass Boutiquen siistissä aulassa. Voisi hyvin kuvitella olevansa minkä tahansa euroopan metropolin sydämessä hotellimme vastaanotossa ja ravintolassa notkuessamme. Ulkona kadulla ristiriitaisuudet kuitenkin lyövät tajuntaan, hotellia vastapäätä komeilee armeijan matta-vihreä vanha venäläinen kuormuri pyöreine nokkineen, ohi pyyhkii väliin mersun uusia G-maastureita ja ajan patinoimia Volgia.

Neuvosto-kuormuri vastapäätä hotelliamme Jerevanissa.

Myöhemmin huomaamme Jerevanin olevan G-mersujen luvattu maa, todennäköisesti ne ovat keskustan kolmanneksi yleisimpiä automerkkejä heti S-mersujen ja muiden loistopelien jälkeen. Köyhässä maassa tulee väkisinkin mieleen tietynlaiset värittömät automarkkinat...

Jerevan, Armenia 17.9.

Ararat Golf on nyt taisteltu läpi ja uusi bongaus syntynyt -jee! Onneton tunarointini jatkuu ja olen edelleenkin peränpitäjänä kahden maan ja kahden kentän jälkeen. Ararat Valley Country Club kuulostaa vähän hulppeammalle kuin paikan päällä käydessään joutuu toteamaan. Rangelle pääsee suoraan klubin ovesta ja täälläkin olisi mailoja vuokrattavana (miksi siis kuljetella omia joka paikkaan)?

Vasemmalta; Martti, Esa ja Vesku

Kenttää voi juuri ja juuri kutsua golf-kentäksi. Kuivaa lyhyttä ruohoa väylillä, siellä täällä vaisuja kasteluletkuja, greenit rehottavat meikäläisen mittapuun mukaan raffeina. Hammasta purren pelasin kaikki yhdeksän väylää loppuun, mutta ei huono pelini kentän syytä ollut vaan täysin kadoksissa olevan lyöntini. Finanssipuolta pelaaminen ei kuitenkaan kouraissut kovinkaan pahasti sillä greenfee yhdessä trolleyn kanssa kustansi vain 5000 Dram:ia eli 9,09 euroa.

Maisemat kumpuilevalla pelipaikallamme olivat jyhkeät. Kaukana horisontissa usvaisten pilvien keskellä kohoili Ararat vuori lumihuippuineen. Hieman kauempana lännessä olin näkevinäni ydinvoimalaitoksen tuutteja. Oman eksotiikkansa maisemiin toi muutamat neuvostoaikaiset rapistuvat kerrostalokolossit aivan kentän laitamilla.

Kivikylä-kolossi kuivuneen golfkentän laidalla.

Peli päättyi lopulta ja ihan tavan vuoksi jäimme klubille nauttimaan Ararat merkkiset oluet. Tälläkään kentällä emme tavanneet muita pelaajia. Ostin vielä korillisen palloja rangelle yrittäen hioa lyöntiäni, pallopoika saikin sitten tehdä koko rahan edestä töitä kun kävi käsin keräilemässä hehtaaripyssyllä lähettämäni muoviset murkulat.

Miellyttävän siisti ja turvallisen tuntuinen Jerevan.

Jerevanin keskusta yllätti ja ihastutti. Iltaa viettäviä perheitä, nuorisoa, turisteja ja muita hengaajia oli kaikki paikat pullollaan. Esa oli taas tehnyt kotiläksyt hienosti, ravintola Dolmama aivan keskustan tuntumassa oli erityisen maininnan arvoinen. Tarjoilu, asiantuntemus ja itse ruoka olivat aivan taivaallisen hyviä. Paikka onkin jopa valtion päämiesten suosiossa, nytkin ravintolan ulkopuolella päivysti uudenkarhea S-mersu.

Jerevan 18.9.

Ei aika kulu - vaan sitä kulutetaan. Kokonainen päivä Armeniassa aikaa, päädyimme luostarikäynnille Geghard:iin. Taksimme oli vanha C-mersu, yllättävän topakka menopeli varsinkin loppumatkan töyssyisellä asfaltilla. Ajo luostarille kestää noin tunnin. Matkan varrella voi ihmetellä maaseudun todellisuutta, vanhoja autoja ja rapistuvia hökkeleitä. Loppumatka vuoristossa on upea ja pian luostarin parkkis ja muutamat pakolliset myyntikojut tupsahtavatkin eteemme.

Uutta vastaava taksimme kähevine kuskeineen Geghardin luostarin parkkiksella Armeniassa.

Ulkomaisia turisteja seilaa pyhillä paikoilla suut ammollaan ihmettelemässä muinaisten munkkien askeettista elämää. Osa temppelistä on kaivettu vuoren sisään, samoin erillisiä rukouskoppeja. Jaksamme ihmetellä kohdetta noin tunnin verran kunnes pakkaudumme taas taksiimme. Etukäteen taksikyydistä sovittu 20.000 Dram:ia kuluu loppuun päästyämme takaisin Jerevaniin. Ajamme Ararat konjakki tehtaalle ja museoon. Harmi kyllä museoon olisi pitänyt varata aika etukäteen kierrokselle. Päädymme myöhäiselle lounaalle italialais-tyyliseen bistroon lähelle keskustaa.

Luostarin ikkunoista siivilöitynyt auringonvalo.

Puhkikuvattu Geghard, Armenia.

19.9. klo 03:18 BelAvia Emraer 175. Jerevan - Minsk

Vähän pitempi lento tähän väliin, noin 3,5 tuntia arviolta. Yölennot ovat minulle melko painajaismaisia, sillä en osaa nukkua koneessa ollenkaan. Lentoyhtiöiden matkustamokäytännöt eivät nekään juuri tue herkkäunisten matkustusmukavuutta, valot räpsyy, kuulutuksia, ihmeellisiä pimputuksia ja pitkänhuiskeiden viehkojen lentoemäntien korkokenkien kopinaa keskellä parasta nukkumisaikaa...

Historian siipien havinaa Minskissä.

Esan järjestämä opas/kuski on paikallaan meitä vastaanottamassa tuloaulassa. Andy on aivan oikea opas, puhuu hienoa ymmärrettävää englantia. Väsyneet pelihullut eivät oikein lämpene historiapläjäykselle matkatessamme viivasuoraa tietä kentältä hotellille.

Onneksi matka ei ole pitkä, puhtoinen Minsk tupsahtaa eteemme tuota pikaa. Hotel Monastyrski valtavine pihoineen sijaitsee aivan keskustan ja metroaseman kulmilla. Nimensä mukaisesti hotellimme on rakennettu jonkinlaisen temppelin tiloihin. Aika kalsea paikka lähtökohtaisesti, olisikohan ollut monasteryn hevostallit?

Vapaa päivän viettoa Valkovenäläisittäin.

Ilman torkkuja jatketaan näiden ikiliikkuja-kavereiden kera. Käymme Esan kanssa metroasemalla pankkiautomaatilla. Nostorajat on vähän erilaisia kuin kotona Tampereella, nostamme suurpiirteisesti pari miljoonaa mieheen. Kurssi on suurinpiirtein 1 € = 20.000 ruplaa.

Kartalta katsoen Minsk Golf Club on ihan kaupungin liepeillä. Andy polkee Fiatia kuitenkin lähes tunnin paikalle päästäksemme. Ensin tietysti miljoonakaupungin läpi, pitkin vilkasta moottoritietä, pienempää asfalttikatua ja lopulta loputtoman pitkää soratietä. Ilman opasta perille olisi erittäin vaikea löytää.

Caddiemaster Minskin golfklubilla. Onneksi oli Andy tulkkaamassa.

Klubitalo on vähän keskeneräinen, range aivan klubin edessä taas näyttää lupaavalta. Nostamillemme miljoonille tuleekin heti käyttöä sillä täällä maksu otetaan mieluiten käteisellä. Andy selvittää meille vähän taustoja kentästä, venäläispankin rahoitus on ainakin väliaikaisesti lopetettu ja yhtiö on suurissa vaikeuksissa.

Hyväkuntoinen ja -tasoinen kenttä. Jäljistä päätellen muitakin pelaajia oli täällä käynyt.

Väylät ovat kuitenkin ilmeisesti olemassa ja pelikunnossa. Caddiemaster lupautuu saattamaan meidät ykköstiille. Hetken päästä huomaammekin opastuksen tarpeen sillä missään koskaan ei ykköstii ole ollut näin kaukana. Olipa hyvä että päätimme jo etukäteen ottaa buggyt tällä reissulla. Veikkaisin että ykköstii jäisi löytymättä ilman opastusta, viittoja ei ole eikä aluekarttaa.

Metsän reunustamat väylät ovatkin hyvässä pelikunnossa, kenttä on jopa erittäinkin hyvä. Greeneissä niissäkään ei ole moittimista. Väylät ovat melko pitkiä, avauslyöntien on oltava kunnossa sillä metsä molemmin puolin ahmaisee helposti epäonnistuneet avaukset sisuksiinsa.

Muidenkin hukkaamia palloja löytyy sieltä täältä omia etsiskellessämme. Nyt vaikuttaa lupaavasti siltä että kohtaisimme muitakin pelaajia. Pelin päätyttyä joudumme kuitenkin vain toteamaan että tyhjää oli tänäänkin, ainoastaan yksi mahdollinen pelaaja-havainto tehtiin puolessa välissä peliä. Siinäkin tapauksessa kyseessä saattoi olla kentänhoitaja.

Ykkösväylä ja oikealla ykköstykki - Esa.

Hyväkuntoisten väylien vastapainona oli osin luokaton raffi joka vaihteli kuivuneesta ja halkeilleesta savimaasta tupsuiseen kangasmaastoon. Bunkkerit oli päästetty ruohottumaan, eikä outteja ollut ollenkaan. Vesiesteitä oli vain muutamalla väylällä.

Uneton yö painoi jaloissa ja silmissä, silti jaksoimme vielä pienelle Minskin kierrokselle ennen nukkumaanmenoaikaa. Eurooppalaisia tai muita kauempaa tulleita turisteja ei juuri Minskissä näy joitakin satunnaisia seikkailijoita lukuunottamatta. Baareissa ja ravintoloissa keskustellaankin lähinnä elekielellä, onneksi menut on myös englannin kielellä.

Kaasolla oli asiaa morsmaikulle ennen vihkiäisiä. Hotel Monastry, Minsk.

Viikonloppua eletään ja hotellissamme mellakoi hääseurue. Yllättävän siististi porukka lopulta käyttäytyy ja saamme nukuttua kunnon yöunet. Juhlapaikka on siivottu aamupalaa varten eikä missään näy enää jälkeäkään edellisen illan humusta aamupalaa nautiskellessamme.

Toinenkin hääpari Minskissä. Todistimme vähintään kolmet häät Minskin vierailumme aikana.

20.9. Minsk Belarussia

Georgiassa ja Armeniassa kokemamme ystävällinen ja perhekeskeinen ilmapiiri puuttuu Monastyrski hotellista. Ravintolassa kalustus ja sisustus on kolkkoa, vain tarpeelliset tavarat on paikoillaan suorissa riveissä seinien vierustoilla. Aamupala on kuitenkin lämmin ja maittava. Tarjoilijat eivät vahingossakaan hymyile, edes katsekontaktissa.

Hotel Monastyrski, Minsk Belarussia. Aamupala ravintolassa.

Minskin golfista-vapaata-päivää lähdettiin viettämään ensin kaupunkia halkovan joen varteen. Heti alkupuolella oli polkupyörävuokraamo josta saimme putkikamelit allemme. Maisemat rupesivat vaihtumaan vähän vilkkaammin ja pyöräily olikin mukava tapa tutustua kaupungin valtaviin puistoihin. Pyörätiet on hyvin merkitty ja niillä on myös käyttöä, pyöräilijöitä menee tasaisesti. Meikäläiseen näkökulmaan sillä erotuksella että pyöräilykypäröitä ei juuri kukaan käyttänyt.

Suurta ja siistiä Minskissä. Asemakaava on kuulemma kopioitu Moskovasta.

Suihkulähteitä, puistoja, terasseja ja linnuttomia lintusaaria kierreltyämme palasimme takaisin juuri sopivasti ennen pientä sadekuuroa. Täytyy antaa papukaijamerkki Belarussialle siisteydestä, missään ei näy roskia, kukaan ei tee graffitteja. Valko-Venäjällä väliaikaisesti työttömät siivoavat katuja sosiaaliturvaa vastaan. Kerjäläisiä ei myöskään näy missään.

Minsk Belarussia.

08:29 Boeing 737 BelAvia 21.9.

Taas muutaman tunnin matka edessä, nyt kohti viimeistä kohdettamme Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa. Lentäminen alkaa vähän kyllästyttämään. Neuvostomeininki iski vielä Minskin kentällä check-innissä. Meillä oli koko matkalle vain golf-bägit ja käsimatkatavara, olimme selvinneet kaikilla kentillä näillä varusteilla tähän asti. Nyt meiltä puuttui "erikoismatkatavara" -merkintä bägeistämme, vaikka olimme tarkkuuttaneet laukkujen painot tasan kahteenkymmeneen kiloon emme saaneet tsekattua laukkuja koneeseen.

Virkailija passitti meidät BelAvian toimistolle lisämaksuja maksamaan. Luukulla meille ilmoitettiin hinnaksi 90 euroa/bägi! Selvitimme kovasti että meillä ei ole muita ruumaan meneviä ja pysymme 20 kg rajoissa, toivoimme tietysti virkailijan tästä heltyvän... Kovalla tinkimisellä saimme hinnan tippumaan viiteenkymppiin bägiä kohden. Tämä tuntui silti tappiolta ja maalaisjärjen vastaiselta sillä olisimme lisäksi voineet ottaa normaalin 20 kg matkalaukun ilman lisäkuluja.

21.9. klo 16:41 Ukraina, Golf Stream Golf Club

Olihan taas päivä! Tilattu kuski odotteli terminaalin tuloaulassa ja pääsimme nopeasti matkaan. Kuski vähän päivitteli ensin matkatavaroitamme autolle kävellessämme. Tiukkaa tekikin saada kolme bägiä pieneen citymaasturiin, tosin seurueemme ammattitaito tässä hommassa tuli kyllä nanosekunnissa selväksi kuskille. Kaikki romppeet saatiin siististi takabaksiin, tosin kärpäsellekään ei jäänyt enää tilaa lennellä.

Lentokenttä on tasan eri puolella Kiovaa suhteessa Golf Streamiin. Saimme siis nautiskella suurkaupungin ruuhkista mennen tullen. Kaupunkiin tutustuminen jäikin tähän auton ikkunoista tirkistelyyn, aikataulumme vuoksi emme ehtineet pysähtelemään ollenkaan.

Golf Stream on kunnon neuvostomeininkiä noudattaen viety niin kauas korpeen kuin vain mahdollista. Kuskimme tuskaili navigaattorinsa kanssa eikä oikein luottanut sen piirtämään reittiin. Martti tuki takapenkiltä omalla navillaan ja pääsimme lopulta tuhannen mutkan jälkeen perille.

Tiukka kontrolli golf klubille. Kiev Golf Club, Golf Stream.

Alueen rajalla meitä odotti tuhti umpipeltinen portti ja vartija joka pienen rupattelun jälkeen päästi meidät jatkamaan klubille vielä loput puoli kilometriä. Klubitalo on valtava futuristinen terminaalirakennus, missään en ole nähnyt mitään vastaavaa! Käsittämätön kolossi vartioi upeana aukeavaa täysmittaistaista kenttää. Neuvostomeiningin mukaan täälläkin on tyhjää, ei ristin sielua, ei ainuttakaan pelaajaa, ei kertakaikkiaan yhtään asiakasta!

Mahtipontisin klubitalo ever!

Kuskimme vähän arasteli tyhjän klubin eteen ajamista kieltokylttien vuoksi.

Klubin terassille olisi voinut laskeutua vaikka helikopterilla.

lmoittautuminen caddiemasterille sujuu helposti englanninkielentaitoisen henkilökunnan ansiosta. Esalle ja minulle lätkäistään vielä ilmoittautumiskaavakkeet toimittaja- / valokuvaajastatuksiemme vuoksi. Lopulta saamme yllemme räikeän punaiset esiliinat joihin on selkäpuolelle isolla kirjoitettu "lehdistö", paikallisella kielellä tottakai.

Toimittajat ja valokuvaajat valmiina palvelukseen! Golf Stream Golf Club, Kiev Ukraine.

Kenttä on niin hieno miltä se näyttääkin. Myös 160 euron pelimaksu antaa odottaa jotain vähän parempaa mihin olimme alkumatkasta totutelleet. Pelialue on hienosti hoidettu kaikkia yksityiskohtia myöten, upeita vesiesteitä, hiottuja bunkkereita ja huippugreenejä - tästä kentästä jäi hyvä mieli.

Vesku ongelmissa.

Viimeinen väylä toi meidät odotetusti klubitalolle, tai pitäisikö vielä tarkentaa klubiterminaaliin. Aikaa jäi sen verran että saimme nokittua maittavan hampurilaislounaan ennen baanalle lähtöä. Kuskimme olikin meitä odotellut koko pitkän pelimme ajan, no hänellä oli läppäri mukana eli työn merkeissä taisi kaverin aika kulua.

Kaunis ja tilava kenttä. Golf Stream, Ukraine Kiev.

Paluumatka sattui pahimpaan ruuhka-aikaan, eikä Kiova poikennut ruuhkaisuudessaan millään tavalla muista maailman miljoonakaupungeista. Suurkaupunki lipui pikkuhiljaa altamme, valtavat kerrostalokompleksit jäivät taakse ja pääsimme takaisin terminaaliin.

Kiovaan tutustuimme mennen tullen näppärästi autoillen.

Lopulta istumme taas koneessa. AirBaltic, Dash 8 Q-400 kiitää kohti Rigaa ja sieltä nopealla vaihdolla Helsinkiin.

Kaukasus oli hieno kokemus monista lennoista ja melkoisen tiiviistä aikataulusta huolimatta.
Kohokohtia riitti joka kolkaan, tässä muutamia:

Georgia
Mukava pikku Hotel British House, ystävällinen perhe ylläpitää vain 8 huoneen majoitusta lähellä keskustan kulmilla. Upea aamupala, paikallisuus paistaa sisustuksesta miellyttävästi. Radiomastokukkula maailmanpyörineen ja Funicular junineen. Mother Georgia kukkula, upeat näköalat ja terassi jossa voisi istuskella toisenkin päivän. Mutkattomia ihmisiä. Mielenkiintoinen maa, ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita.

Armenia
Bass Hotel Yerevan. Erittäin eurooppalainen, siisti, uusi hotelli. Herkullinen aamupala. Lähellä keskusta-aluetta. Dolmama Restaurant, armenialainen keittiö, osaava henkilökunta ja kerrassaan paras ruoka reissulla. Jerevanin vilkas keskusta, suihkulähdeshow. Ihmiset mukavia ja sydämellisiä. Jäi mukava fiilis ja paljon kokemista seuraavalle reissulle.

Valko-Venäjä
Minsk, Pikku-Moskova. Ylimitoitetut kadut, aukiot ja puistot. Kaikki on suurta, ihmisiä vähemmän kun kaikki on töissä. Siisteydestä voisi ottaa oppia. Polkupyöräily keskustassa. Minsk Golf, kuin kotona pelaisi. Missään ei näy graffitteja. Outo fiilis - ehkäpä meitä tarkkailtiin...

Ukraina
Jäätävän kokoinen kaupunki johon emme ehtineet tutustua. Sota ei millään tavalla näkynyt katukuvassa eikä lentokentällä. Golf Stream Golf Club. Saatanpa-tulla-uudestaankin-kaupunki.

Suuret Kiitokset  matkan järjestelyistä ja kutsusta Esalle ja mukavasta matkaseurasta myös Martille!

Hauki

1<
Ai niin, oli se muuten 12 kg pitkä, mutta oli laihtunu neljä kiloo kun joutu taisteleen lopussa, viikkotolkulla. The Hauki. Kinnarinlampi, Mikkeli.

Kerran se monsteri tarttu selkäevästä crocodile lusikkauistimeen. Olin jo siinä vaiheessa hyvin tietoinen hirviöstä ja laittanu kuudentoistakilon siiman kelaan. Ei se möllikkä siihen pikku lusikkaan kajonnu ollenkaan, tuskin ees vilkasi, mutta kyllä tiesin varmasti että siellä se mörkö lymyilee lumpeikossa. Heittelin niin perkuleesti eikä mitään muuta tullu kun lumpeita, sitten, yhtäkkiä koukut tarttu sen pirun selkäeviin tai karvoihin tai johonki. Alko hirvee vispaaminen enkä millään meinannu uskoo miten iso se mulkvisti oli, mulla oli ihan tukka pystyssä ja sähköö joka solussa! Et usko miten se kala veti edes takas ja meikä juoksi suorantaa perässä. Lopuksi olin munia myöten suosilmässä, siima poikki ja sillä puolella lampea ei lumpeita kasvanut sinä kesänä kun hirviöhauki niitti siimalla kaikki poikki..

Lukuisista virveliyrityksistä huolimatta stanan kala oli  ja pysyi lammessa. Taistelusukeltajakoulutuksen saaneena päättelin että fisu pitää ottaa vaikka väkisin ylös siitä hornan tuutista. Vastoin kaikkia ohjeita ja koulutusta läksin yksin lammelle aga:n pullot selässä, naamari naamalla ja räpylät jaloissa. Harppuuna tanassa mulahdin lammen sysimustaan veteen ja lirputtelin rannan tuntumassa sydän pamppaillen. Sitten tapahtui jotain mistä mielikuvani on suurinpiirtein helevetin terävät tuhat hammasta perseessäni. Ammuin hätäpäissäni harppuunalla jonnekin suuntaan ja ennen kuin huomasinkaan olin mahallani maissa. Siitä sitten maita myöten kotiin vähän nolona ja rahkasammalia iholta pyyhkien. Ei tehnyt enää uimaan mieli ei.

Virvelöinnin ja sukellushommien mentyä päin mäntyä ajattelin jotain helpompaa ja turvallisempaa.. Päättelin että hirviökin nukkuu ja "kokeneena" tuulastajana tiesin monsterihaukienkin nukkuvan mahdollisimman matalassa vedessä.

Niinpä rohkaisin mieleni ja menin pimeällä yöllä taskulampun ja haavin kanssa kinnarille. Hiivin kuin naapurin kolli pitkin lammen rantoja ja siellähän se peto makasi kuono kiinni rannassa.

Ujutin haavin ihan jättiläisen nokan alle ja lopuksi survaisin siivilän otuksen päälle. 

Alkoi ihan helvetinmoinen mäihinä - perkeleen haavi oli ihan liian pieni, hauesta mahtu vaan pää kiduksia myöten siihen sisälle..

Sinne se bazzibusuuki sitten lopulta singahti syvälle lampeen ja tavoittamattomiin.

Meikä oli taas litimärkä ja yltä päältä rahkasammalissa. Haavikin oli ihan entinen.

2<

Semmonen se Kinnarin mettälampi on ja oli semmonen hetteikköinen mustavetinen suonuljake. Sata metriä sinne ja toinen tänne, ihan munan muotonen ja syvä kun fan. Yksi asumus siellä oli, pelottava Pirilän huvila, rinteessä kolmessa kerroksessa isojen korpikuusien keskellä, sälekaihtimet kaikissa ikkunoissa ja aina kiinni.
Apteekkari Pirilän puolella lampea oli vain yksi laituri, se Pirilän. Siinä oli myös semmonen punanen venevalkama ja pieneen lammikkoon ylisuuri laivalaituri. "Meidän" puolella lampea oli taas viisi laituria, Rahikaisen, Kiiskisen, Lambergin (hienoin), Himasen ja Metsojen. Siellä me pentuina uida polskittiin ja käytiin välillä "pääkallokivellä" seikkailemassa ja majoja rakentelemassa.


3<

Mutta mennäänpäs pari ruutua taaksepäin. Lähettiin Hugge Hämäläisen kanssa sinne Kinnarille kalaan ja Huggella oli oikein virveliin värkätty mato-onki. Saatiin niitä sysimustia pikku ahvenoita ja joitain kellanruskeita rimpulasärkiäkin.

Sitten kyllästyttiin ja meikä oli jo puikannu metsäpolulle ni Hugge jäi vielä kelaamaan niitä rensseleitä sinne rantaa.

Sitte se oli heittänyt ison läjän kastikoita sinne lampeen vielä viimeseks. 

Minä olin jo mettässä kun se Hugge alkaa huutaa suorastaan suoraa huutoo ett "tuu ny saatana äkkiä tänne takas"!

No meitsihän luuli että se oli saanu koukun persiisii tai jotain kenkä kastunu tai semmosta.

Mutt sitte siellä lammessa olikin se hirviö suu auki ja se vaan ui sillai koomisesti ympäriinsä siinä pinnassa niinku sukellusvene tai joku lossi -hirvee kita ammollaan.

Se oli tullu syömään niitä pikkukaloja ja kasiaisia ja sen kitaan olis mahtunu jalkapallo. Kysy vaikka Huggelta, usko ny hyvä mies että oli sillä sairaan iso kita!

No Hugge pisti kaikista isoimman särjen kiinni siihen ihme onkisiimaakoukkuun ja heitti (ihan päin persettä väärään suuntaan) ja se hai ui silti heti sinne särjelle ja lomppas sen syötin parempiin suihin.

Sitte se monsteri veteli sitä siimaa ihan miten halus ja Hugge juoksenteli pitkin rantoja sen perässä. Lopulta oli Hämäläisen poika ihan märkä ja rahkasammalissa, hirviö perkele veti sen siiman vanhan veden alle vajonneen Himasen laiturin alle ja teki siitä rusetin ja narskutteli sen narun poikki tosta vaan.

Varmaan se pieras ja röyhtäskii lopuks ja häipy jonnekin pohjamutiin taas yhtä koukkua sulattelemaan.

Joka sana on niin totta 😊

4<

Hauki on kala. Virvelit ja haavit eivät tuottaneet siis tulosta kalastusrintamalla.. Hirviöstä alkoi sitten kasvaa jonkin sortin pakkomielle ja mietin pääni kipeäksi miten lähestyisin mörköä seuraavaksi.

Sukellusreissulla turvanani ollut harppuuna (se millä meinasin aiemmin porata jalkaani) sai toimia seuraavankin koitokseni välineenä.

Kaivoin esille isoimman taskulamppuni, hevosen jorman mittaisen magliteni ja odottelin taas kerran illan pimentymistä harppuunatuulastusta silmällä pitäen.

Niskavillat pystyssä lähestyin Kinnaria metsiä pitkin. Tiesin jo tässä vaiheessa millä kohtaa kyrmy uinaili ja varoin kulkemista hyllyvällä suorannalla etten vaan turhaan säikäyttäisi saalista pakosalle.

Tulin metsästä suoraan hirviön makuukammariin ja viritin harppuunakeihään molemmat kumilingot täyteen latinkiin.

Siellähän se ukko makoili, mutta nyt se ei ollutkaan ihan rannassa kiinni, vaan puolentoista metrin päässä siitä.

Hevosenjorma-valaisimeni killotti hirviötä suoraa pupilliin ja kala alkoi siitä hitaasti peruutella valoa pakoon.

No meikä jo sihtasi otusta niskan seutuville, jouduin vetämään sitten liipasimesta vähän liian hätäsesti ja taas pääsi kala karkuun.

Sen verran siinä metsästyksen innostuksessani sohelsin että putosin siihen hetteikön silmään ja olihan jälleen kerran housut märät munia myöten. Rahkasammalta riitti kotiin asti viemiseksi..

5<

Harppuunakaan ei siis tuottanut toivottua tulosta. 

Siispä uusia ideoita tarvittiin. Olin tuolloin Sähkövarusteella hommissa ja käytännössä pystyin siellä rakentamaan mitä tahansa raudasta ja metallista (tauoilla ja työajan jälkeen tottakai).

Päättelin että kalahirmua täytyy seuraavaksi yrittää kuristamalla. Siihen tarkoitukseen väsäsin miehen mittaisen teloitusvälineen.

Laitteen runkona toimi kevyt ja jäykkä pyöreä muutaman sentin halkaisijainen huonekaluputki. 

Sopivaan kohtaan hitsasin tukevan kädensijan. Koko putken läpi kulkevaan vaijeriin tein vetokahvan omaan päähäni ja kuristussilmukan sinne veden puolelle. Laite oli jopa niin hieno että siinä oli sujuvasti liukuva sisäputki siellä otekahvan päässä, siihen oli se vaijerin yläpää kiinnitettynä.

Kokeilin Salosaarentien pihalla värkkiä useampaankin voikukkapehkoon ja kyllä olisi itse viikatemieskin ollut kateellinen siihen tuonen niittäjään, perkele!

Sitten taas lammelle, yöllä tietty.

Olin jo oppinut hiipimään metsässä outojen värkkieni kanssa joten pääsin hirviöleuan nukkumapaikoille ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä.

Siellä se helvatan peto lymysi, metrin päässä rannasta, kuono maalle päin vielä (niinkuin se aina).

Hiljaa, hitaasti ja varovasti otin viimeiset askeleet hyllyvällä suorannalla kohti ajotukin kokoista saalistani.

Rupesin hemmetin varovasti ujuttamaan sitä mekaanista kuristajaani sinne ukkohauen leuan alle.

Täytyy myöntää että käsi vähän tärisi ja niskavillat oli pysyssä. 

Kuristuslaitteeni oli salamannopea tappopeli ja olin aivan varma että tällä kertaa onnistun. 

Lenkki oli jo puolessa välissä konnan pitkää kuonoa kun se saaterin vääräleuka alko hiljaa peruuttamaan.

No meikähän siinä hikeenty ja vähän hätäännyinkin että taasko  se perkuleen eväkäs karkaa!

No survaisin sitten silmukkaa niin äkkiä hauen perässä kun pystyin ja se hiivatin hirviö oli taas meikää himpan nopeampi.

Se suo ei oikein sovi semmoseen hätäseen steppailuun, niinku jo luulis että hyvin ymmärrätte. Siispä, taas plurahti jalka silmäkkeeseen.

Sellasia kotiin viemisiä sitten taas kerra..

6<

Ei ole silleen tapana luovuttaa. Niinpä jatkoin tappovälinetehtailuani, tällä kertaa huomioita piti kiinnittää erityisesti kasvaneeseen välimatkaan, kyrmy oli tullut varovaksi. Joitakin päiviä tai menikö siinä viikkokin väliä kunnes taas olin valmis aivan vimosen päälle tappolaitteen kanssa.

Vanha metsästysjouseni, se missä jouleja oli liikaa jopa menneitten aikojen suomalais-willhelm-tellille Tomi Poikolaiselle, sai tällä kertaa luvan toimia kuoleman airuena ja viikatemiehen värkkinä. Rukkasin ensin alumiiniseen huipputeknologiseen (80 -luku) nuoleen väkevän harppuunakoukan. Eikä se ollu mikä tahansa lärpäke, se oli nuolen pintaan taittuva ja muotoiltu stanan upea ruostumaton insinyöritaidon ihme. Sitten siihen nuolen toiseen päähän, sinne sulkien jatkoks, sinne askartelin vielä hienon silmukan. 

Arvaattekin varmaan että siihen silmukkaan tuli siima ja siihen hemmetin varsijousen runkoon tuli vielä virvelinkela, eikä mikä vaan kela vaan se Abucarsia tai mikäseoli. Paras umpikela mitä hurrit on ikuna rakentanu. Se laite toimi kun enkeli, siis semmonen musta enkeli. Sen verran olin kopes sillon vielä just armeijasta tulleena että kokeilin sitä tuonen tuojaa äiteen marjasankoon ja ulkohuussin haltteksi seinään.

Oli se muuten ihan hemmetin hyvä että ei ollu ketään tarpeilla siellä haltteksihökötyksessä sillon, julma peli oli se.

Eipä siinä muuta kun sitten taas yön selkään. Mutta tällä kertaa en joutunutkaan yksin suorannoille ja vetisille mättäille. Armas vaimoni, seksikäs pupuseni joka tietty oli tyttöystävä siihen aikaan vielä, halusi ehdottomasti mukaani. Ei varmaan oikein sillon uskonu että kaveri lähtee ihan noin kun oikeesti suolammelle yöllä petoja vaanimaan. Tulipahan sekin sitte toteen näytettyä ettei ihan kaikki meikäläisen jutut mitää palturia sillon ollu. Taas oli maglite, se sama hevosen-sen-mittanen, tällä kertaa Sirpan suloisissa sormissa. Minulla taas oli jousi jännitettynä ja siima kireällä niinku pinnakin kun se pirun yrmy piti meikää ihan pilkkana.

Nyt oli tietty pirusti pelissä kun oli tullu siitä kalasta vähän ennakkoon kehuskeltua kaikenlaista tulevalle siipallekin. Taas oltiin hyllyvällä suopenkalla, nyt kahden, ja koitettiin niin kovin välttää sitä torpeedoa pelottelemasta. Mutta se helvetin pohjapiru osas ymmärtää että sitä väijytään ja se piru peruutti hiljaa siinä jormalampun valossa silleen niillä ihme etujalkaevillä niinku hassuhkosti pyörittelemällä.

Ei siinä voinu muuta kun parhaansa vaan yrittää sihdata ja kaikella kokemuksella tähtäillä silleen vähä eri kohtaan missä se vonkale oli, kun se vesi niinku vähän vääristää. Täräytin sitten parhaalla hetkellä menemään sen mustan amorin sinne kohtisuoraan sitä monsterijättiläistä. Ei se tietenkään sekään nuoli kohdettaan löytäny. Tällä kertaa vielä oli kahdet jalkaparit rahkasammalissa ja pirun mutavellissä.

7<

Siihen se sitten jäikin sen kalan metsästys. Kaikki vehkeet ja konstit oli käytetty, ja mielikuvitus sekin pääsi jo vähän lopahtamaan. Siinä raitilla sitten rupesin siitä puhelemaan kylän miehille kun postilaatikolla niitä pakosti aina näki. Se meidän kylä oli semmonen sillon vaan yhdeksän taloo, neljä sinne Salosaareen päin ja loput viisi Hallankadulle ja sinne Kinnarin lammen suuntaan.

Postilaatikolle tuli sellanen uusi naapurin äijä, olisiko sillon ollu viisissäkymmenissä. Mutta missään töissä se ei ollu kun sillä oli sellanen putkinäkö. Se tarkotti sitä että se näki vaan niinku olis katsonu pillin läpi. Eli ihan vaan näki pienesti ja keskelle.

Kovin siinä juteltiin kun ei ollu minnekään kiire ja meitsikin oli sillon seilori ja aina joka toinen viikko vapaalla kotikulmilla. Seittämän töitä ja seittemän vapaata. Se kylän postilaatikkohässäkkä oli siinä ihan meidän talon kulmilla kun oltiin kahden tien risteyksessä.

Kipasin siitä autotallista hakemassa niitä mörön pyytimiä ja näyttelin sille putkinäkönaapurille ja se katteli niitä silleen kun mikroskooppisesti, ihan läheltä. Mutta oli viisas se naapuri vaikka näki silleen pienesti. Se asu siinä entisessä Kiiskisten talossa ja oli hommannu soutuveneen sinne sysilampeen siihen niitten laiturin kylkeen.
Eipä ollukkaan enää apteekkari ainoo kenellä oli vene! No se naapuri ehdotti että otetaan se nuljake ihan helposti sieltä lammesta sellasilla vaan ihme tapseilla. No enhän minä sillon mitään tapseja tienny, mutta suostuin kun se sano että sillä on.

No se tapsi oli ihan tavallinen mutta iso koukku, ja siihen laitettiin syöttikalaksi ruutana. Se koukku oli sitten varmuudeks kiinni puolentoistametrin rst-teräslangassa ja langan toinen pää vielä sen putkinäkönaapurin laiturissa.

Siinä sitten seuraavan päivänä lampsin sinne naapurille ja lähettiin kattelemaan siitä niitten pihasta sinne lammelle. Niillä olikin siinä ihan järvinäköala siinä torpalla kun ne oli roiminu kaikki hemmetin kuusenoksat veke niistä näreistä mitkä oli sen polun reunoilla. Ihan oli suora polku pihasta sinne Kinnarille, ei ollu muilla semmosta, ei ees Lambergeilla vaikka se ukko oli ollu joku Sotamaisteri ja vaan niillä oli meidän kylällä rauta-aita pihan ympärillä.

Olihan se tapsilanka siellä laiturissa ja koukkukin, vaan ei ollu syöttiä eikä mitään kalaa. Ei mörköä, ei mitään. Se näytti ensin siltä että koukkukin olis viety, mutta ei ollu, se jumalauta hirviö oli vetänyt sen älyttömän syvämmeren kalastusvälineen s-u-o-r-a-k-s-i! Se koukka ois pitäny museioia! Ei helvetti mitää järkee kukaa pysty semmosta parasta titaania vetelemään veessä suoraks, paitti mörkö.

FINAL
Sitähän sitte tiirailtiin sitä koukkua ja lankaa. Naapurin putkiukkokaa ei meinannu yhtään uskoo että joku ihme sintti pystyy sen koukkuja silleen suoristeleen.

Siinä sitten harottii hiuksia ja päiviteltii eikä kukaan enää halunnu uimaan eikä mattojakaan siitä eteenpäin pesty. Oli se semmonen puheenaihe. Varsinkin kun se Lambergin Oskun vaimo kävi joka hemmetin huushollit läpi kertoilemassa siitä meidän koukkaepisoodista. Niillä Lambergeilla oli semmottinen hemmetin susi-koira mitä se nainen kuletti alvariinsa ja vähän väliä ympäri mettiä ja teitä ja polkuja. Ne Lambergit ties kaikki meidän koltiaisten piilomajat ja se koira haisto toiselta puolen kylää kaikki meitin kolttoset. Aina se oli jossai kulmalla se ja se koira.

No. Sitten kun minä jo olin vähä niinku luovuttannu tai ehkä en enää niin kiinnostunnu siitä ihme hirviöstä, niin sillon se putkinäkönaapuri keksi ihan päivänselvän konstin mitä olis ihan heti vaan pitänykkin tehhä. Eikä se ollu mikään dynamiittijuttu niinku moni nyt tietty luuleskelee.

Tässä oli nyt kyseessä hienostunut mehukattipönttöansa. Se naapuri sillai loogisesti ajatteli, kun sillä oli sitä aikaa, että ei perkele vedä niitä koukkuja suoriks jos niitä ei pistetä mihkään toisesta päästä kiinni laituriin tms. Eli ny vaan laitetaan samallaista koukkaa ja syöttii ja lankaa, mutta toiseen päähän nerokkaasti mehukattipönttö. Sitte vaan sinne lampeen ja ootellaan.

Se mörkö antokin ootella. Saatii me varmaan toiseks isoin hauki ensin semmonen parikilonen rimpula ja sitten ei mitään.
Niitä syöttejäki piti vaihdella kun ne lahos ja jotkut pikkunilviäiset niitä siellä vaan mutusteli.

Sitten, lopulta, Lambergin susi-/nainen oli partiointiretkellään huomannu siellä lammessa semmosen "tappajahaiilmiön", se mehukattipönttö siellä oli menny ihan perkeleesti pitkin ja poikin ja upoksissa vaikka kuinka pitkään välillä. Ei sitä mikää sillai pystyny kiinni saamaan kun se veteli siellä ku joku
maahine.

Sitä oli käyny vähä porukkaa siellä kattelemassa kun pönttö viuhtoo pitkin lampee. Meitsihän oli sillon työvuorossa siellä hemmetinkuusen Maarianhaminan ja Tukholman välillä eikä mitää ihme käsipuhelimia sillon ollukkaan että olis voinu muuten kun postikortilla sinne merelle satamaan jotain tietoo pistää.

Tää on nyt vähän tällane sairaan valju tän tarina loppu. Kun se mörkö joutu luovuttamaa, se kun ei jaksanu enää. Sillon se huonosti näkevä naapuri ja Lampergin susirouva oli menny veneellä ihan sen hirveen otuksen viereen ja emmä tiedä miten, mutta ne oli vaan jotenki hinannu sen rantaan tai jotain.

Se mies, heikosti näkevä, oli tehny jotain keittoo siitä Sysiveden Kuninkaasta, mörköjen möröstä ja pirusta.  Keittoo.


Naapureitten nimiä on vaiheltu.