Ai niin, oli se muuten 12 kg pitkä, mutta oli laihtunu neljä kiloo kun joutu taisteleen lopussa, viikkotolkulla. The Hauki. Kinnarinlampi, Mikkeli.
Kerran se monsteri tarttu selkäevästä crocodile lusikkauistimeen. Olin jo siinä vaiheessa hyvin tietoinen hirviöstä ja laittanu kuudentoistakilon siiman kelaan. Ei se möllikkä siihen pikku lusikkaan kajonnu ollenkaan, tuskin ees vilkasi, mutta kyllä tiesin varmasti että siellä se mörkö lymyilee lumpeikossa. Heittelin niin perkuleesti eikä mitään muuta tullu kun lumpeita, sitten, yhtäkkiä koukut tarttu sen pirun selkäeviin tai karvoihin tai johonki. Alko hirvee vispaaminen enkä millään meinannu uskoo miten iso se mulkvisti oli, mulla oli ihan tukka pystyssä ja sähköö joka solussa! Et usko miten se kala veti edes takas ja meikä juoksi suorantaa perässä. Lopuksi olin munia myöten suosilmässä, siima poikki ja sillä puolella lampea ei lumpeita kasvanut sinä kesänä kun hirviöhauki niitti siimalla kaikki poikki..
Lukuisista virveliyrityksistä huolimatta stanan kala oli ja pysyi lammessa. Taistelusukeltajakoulutuksen saaneena päättelin että fisu pitää ottaa vaikka väkisin ylös siitä hornan tuutista. Vastoin kaikkia ohjeita ja koulutusta läksin yksin lammelle aga:n pullot selässä, naamari naamalla ja räpylät jaloissa. Harppuuna tanassa mulahdin lammen sysimustaan veteen ja lirputtelin rannan tuntumassa sydän pamppaillen. Sitten tapahtui jotain mistä mielikuvani on suurinpiirtein helevetin terävät tuhat hammasta perseessäni. Ammuin hätäpäissäni harppuunalla jonnekin suuntaan ja ennen kuin huomasinkaan olin mahallani maissa. Siitä sitten maita myöten kotiin vähän nolona ja rahkasammalia iholta pyyhkien. Ei tehnyt enää uimaan mieli ei.
Virvelöinnin ja sukellushommien mentyä päin mäntyä ajattelin jotain helpompaa ja turvallisempaa.. Päättelin että hirviökin nukkuu ja "kokeneena" tuulastajana tiesin monsterihaukienkin nukkuvan mahdollisimman matalassa vedessä.
Niinpä rohkaisin mieleni ja menin pimeällä yöllä taskulampun ja haavin kanssa kinnarille. Hiivin kuin naapurin kolli pitkin lammen rantoja ja siellähän se peto makasi kuono kiinni rannassa.
Ujutin haavin ihan jättiläisen nokan alle ja lopuksi survaisin siivilän otuksen päälle.
Alkoi ihan helvetinmoinen mäihinä - perkeleen haavi oli ihan liian pieni, hauesta mahtu vaan pää kiduksia myöten siihen sisälle..
Sinne se bazzibusuuki sitten lopulta singahti syvälle lampeen ja tavoittamattomiin.
Meikä oli taas litimärkä ja yltä päältä rahkasammalissa. Haavikin oli ihan entinen.
2<
2<
Semmonen se Kinnarin mettälampi on ja oli semmonen hetteikköinen mustavetinen suonuljake. Sata metriä sinne ja toinen tänne, ihan munan muotonen ja syvä kun fan. Yksi asumus siellä oli, pelottava Pirilän huvila, rinteessä kolmessa kerroksessa isojen korpikuusien keskellä, sälekaihtimet kaikissa ikkunoissa ja aina kiinni.
Apteekkari Pirilän puolella lampea oli vain yksi laituri, se Pirilän. Siinä oli myös semmonen punanen venevalkama ja pieneen lammikkoon ylisuuri laivalaituri. "Meidän" puolella lampea oli taas viisi laituria, Rahikaisen, Kiiskisen, Lambergin (hienoin), Himasen ja Metsojen. Siellä me pentuina uida polskittiin ja käytiin välillä "pääkallokivellä" seikkailemassa ja majoja rakentelemassa.
3<
Apteekkari Pirilän puolella lampea oli vain yksi laituri, se Pirilän. Siinä oli myös semmonen punanen venevalkama ja pieneen lammikkoon ylisuuri laivalaituri. "Meidän" puolella lampea oli taas viisi laituria, Rahikaisen, Kiiskisen, Lambergin (hienoin), Himasen ja Metsojen. Siellä me pentuina uida polskittiin ja käytiin välillä "pääkallokivellä" seikkailemassa ja majoja rakentelemassa.
3<
Mutta mennäänpäs pari ruutua taaksepäin. Lähettiin Hugge Hämäläisen kanssa sinne Kinnarille kalaan ja Huggella oli oikein virveliin värkätty mato-onki. Saatiin niitä sysimustia pikku ahvenoita ja joitain kellanruskeita rimpulasärkiäkin.
Sitten kyllästyttiin ja meikä oli jo puikannu metsäpolulle ni Hugge jäi vielä kelaamaan niitä rensseleitä sinne rantaa.
Sitte se oli heittänyt ison läjän kastikoita sinne lampeen vielä viimeseks.
Minä olin jo mettässä kun se Hugge alkaa huutaa suorastaan suoraa huutoo ett "tuu ny saatana äkkiä tänne takas"!
No meitsihän luuli että se oli saanu koukun persiisii tai jotain kenkä kastunu tai semmosta.
Mutt sitte siellä lammessa olikin se hirviö suu auki ja se vaan ui sillai koomisesti ympäriinsä siinä pinnassa niinku sukellusvene tai joku lossi -hirvee kita ammollaan.
Se oli tullu syömään niitä pikkukaloja ja kasiaisia ja sen kitaan olis mahtunu jalkapallo. Kysy vaikka Huggelta, usko ny hyvä mies että oli sillä sairaan iso kita!
No Hugge pisti kaikista isoimman särjen kiinni siihen ihme onkisiimaakoukkuun ja heitti (ihan päin persettä väärään suuntaan) ja se hai ui silti heti sinne särjelle ja lomppas sen syötin parempiin suihin.
Sitte se monsteri veteli sitä siimaa ihan miten halus ja Hugge juoksenteli pitkin rantoja sen perässä. Lopulta oli Hämäläisen poika ihan märkä ja rahkasammalissa, hirviö perkele veti sen siiman vanhan veden alle vajonneen Himasen laiturin alle ja teki siitä rusetin ja narskutteli sen narun poikki tosta vaan.
Varmaan se pieras ja röyhtäskii lopuks ja häipy jonnekin pohjamutiin taas yhtä koukkua sulattelemaan.
Joka sana on niin totta 😊
4<
Hauki on kala. Virvelit ja haavit eivät tuottaneet siis tulosta kalastusrintamalla.. Hirviöstä alkoi sitten kasvaa jonkin sortin pakkomielle ja mietin pääni kipeäksi miten lähestyisin mörköä seuraavaksi.
Sukellusreissulla turvanani ollut harppuuna (se millä meinasin aiemmin porata jalkaani) sai toimia seuraavankin koitokseni välineenä.
Kaivoin esille isoimman taskulamppuni, hevosen jorman mittaisen magliteni ja odottelin taas kerran illan pimentymistä harppuunatuulastusta silmällä pitäen.
Niskavillat pystyssä lähestyin Kinnaria metsiä pitkin. Tiesin jo tässä vaiheessa millä kohtaa kyrmy uinaili ja varoin kulkemista hyllyvällä suorannalla etten vaan turhaan säikäyttäisi saalista pakosalle.
Tulin metsästä suoraan hirviön makuukammariin ja viritin harppuunakeihään molemmat kumilingot täyteen latinkiin.
Siellähän se ukko makoili, mutta nyt se ei ollutkaan ihan rannassa kiinni, vaan puolentoista metrin päässä siitä.
Hevosenjorma-valaisimeni killotti hirviötä suoraa pupilliin ja kala alkoi siitä hitaasti peruutella valoa pakoon.
No meikä jo sihtasi otusta niskan seutuville, jouduin vetämään sitten liipasimesta vähän liian hätäsesti ja taas pääsi kala karkuun.
Sen verran siinä metsästyksen innostuksessani sohelsin että putosin siihen hetteikön silmään ja olihan jälleen kerran housut märät munia myöten. Rahkasammalta riitti kotiin asti viemiseksi..
5<
Harppuunakaan ei siis tuottanut toivottua tulosta.
Siispä uusia ideoita tarvittiin. Olin tuolloin Sähkövarusteella hommissa ja käytännössä pystyin siellä rakentamaan mitä tahansa raudasta ja metallista (tauoilla ja työajan jälkeen tottakai).
Päättelin että kalahirmua täytyy seuraavaksi yrittää kuristamalla. Siihen tarkoitukseen väsäsin miehen mittaisen teloitusvälineen.
Laitteen runkona toimi kevyt ja jäykkä pyöreä muutaman sentin halkaisijainen huonekaluputki.
Sopivaan kohtaan hitsasin tukevan kädensijan. Koko putken läpi kulkevaan vaijeriin tein vetokahvan omaan päähäni ja kuristussilmukan sinne veden puolelle. Laite oli jopa niin hieno että siinä oli sujuvasti liukuva sisäputki siellä otekahvan päässä, siihen oli se vaijerin yläpää kiinnitettynä.
Kokeilin Salosaarentien pihalla värkkiä useampaankin voikukkapehkoon ja kyllä olisi itse viikatemieskin ollut kateellinen siihen tuonen niittäjään, perkele!
Sitten taas lammelle, yöllä tietty.
Olin jo oppinut hiipimään metsässä outojen värkkieni kanssa joten pääsin hirviöleuan nukkumapaikoille ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä.
Siellä se helvatan peto lymysi, metrin päässä rannasta, kuono maalle päin vielä (niinkuin se aina).
Hiljaa, hitaasti ja varovasti otin viimeiset askeleet hyllyvällä suorannalla kohti ajotukin kokoista saalistani.
Rupesin hemmetin varovasti ujuttamaan sitä mekaanista kuristajaani sinne ukkohauen leuan alle.
Täytyy myöntää että käsi vähän tärisi ja niskavillat oli pysyssä.
Kuristuslaitteeni oli salamannopea tappopeli ja olin aivan varma että tällä kertaa onnistun.
Lenkki oli jo puolessa välissä konnan pitkää kuonoa kun se saaterin vääräleuka alko hiljaa peruuttamaan.
No meikähän siinä hikeenty ja vähän hätäännyinkin että taasko se perkuleen eväkäs karkaa!
No survaisin sitten silmukkaa niin äkkiä hauen perässä kun pystyin ja se hiivatin hirviö oli taas meikää himpan nopeampi.
Se suo ei oikein sovi semmoseen hätäseen steppailuun, niinku jo luulis että hyvin ymmärrätte. Siispä, taas plurahti jalka silmäkkeeseen.
Sellasia kotiin viemisiä sitten taas kerra..
6<
Ei ole silleen tapana luovuttaa. Niinpä jatkoin tappovälinetehtailuani, tällä kertaa huomioita piti kiinnittää erityisesti kasvaneeseen välimatkaan, kyrmy oli tullut varovaksi. Joitakin päiviä tai menikö siinä viikkokin väliä kunnes taas olin valmis aivan vimosen päälle tappolaitteen kanssa.
Vanha metsästysjouseni, se missä jouleja oli liikaa jopa menneitten aikojen suomalais-willhelm-tellille Tomi Poikolaiselle, sai tällä kertaa luvan toimia kuoleman airuena ja viikatemiehen värkkinä. Rukkasin ensin alumiiniseen huipputeknologiseen (80 -luku) nuoleen väkevän harppuunakoukan. Eikä se ollu mikä tahansa lärpäke, se oli nuolen pintaan taittuva ja muotoiltu stanan upea ruostumaton insinyöritaidon ihme. Sitten siihen nuolen toiseen päähän, sinne sulkien jatkoks, sinne askartelin vielä hienon silmukan.
Arvaattekin varmaan että siihen silmukkaan tuli siima ja siihen hemmetin varsijousen runkoon tuli vielä virvelinkela, eikä mikä vaan kela vaan se Abucarsia tai mikäseoli. Paras umpikela mitä hurrit on ikuna rakentanu. Se laite toimi kun enkeli, siis semmonen musta enkeli. Sen verran olin kopes sillon vielä just armeijasta tulleena että kokeilin sitä tuonen tuojaa äiteen marjasankoon ja ulkohuussin haltteksi seinään.
Oli se muuten ihan hemmetin hyvä että ei ollu ketään tarpeilla siellä haltteksihökötyksessä sillon, julma peli oli se.
Eipä siinä muuta kun sitten taas yön selkään. Mutta tällä kertaa en joutunutkaan yksin suorannoille ja vetisille mättäille. Armas vaimoni, seksikäs pupuseni joka tietty oli tyttöystävä siihen aikaan vielä, halusi ehdottomasti mukaani. Ei varmaan oikein sillon uskonu että kaveri lähtee ihan noin kun oikeesti suolammelle yöllä petoja vaanimaan. Tulipahan sekin sitte toteen näytettyä ettei ihan kaikki meikäläisen jutut mitää palturia sillon ollu. Taas oli maglite, se sama hevosen-sen-mittanen, tällä kertaa Sirpan suloisissa sormissa. Minulla taas oli jousi jännitettynä ja siima kireällä niinku pinnakin kun se pirun yrmy piti meikää ihan pilkkana.
Nyt oli tietty pirusti pelissä kun oli tullu siitä kalasta vähän ennakkoon kehuskeltua kaikenlaista tulevalle siipallekin. Taas oltiin hyllyvällä suopenkalla, nyt kahden, ja koitettiin niin kovin välttää sitä torpeedoa pelottelemasta. Mutta se helvetin pohjapiru osas ymmärtää että sitä väijytään ja se piru peruutti hiljaa siinä jormalampun valossa silleen niillä ihme etujalkaevillä niinku hassuhkosti pyörittelemällä.
Ei siinä voinu muuta kun parhaansa vaan yrittää sihdata ja kaikella kokemuksella tähtäillä silleen vähä eri kohtaan missä se vonkale oli, kun se vesi niinku vähän vääristää. Täräytin sitten parhaalla hetkellä menemään sen mustan amorin sinne kohtisuoraan sitä monsterijättiläistä. Ei se tietenkään sekään nuoli kohdettaan löytäny. Tällä kertaa vielä oli kahdet jalkaparit rahkasammalissa ja pirun mutavellissä.
7<
Siihen se sitten jäikin sen kalan metsästys. Kaikki vehkeet ja konstit oli käytetty, ja mielikuvitus sekin pääsi jo vähän lopahtamaan. Siinä raitilla sitten rupesin siitä puhelemaan kylän miehille kun postilaatikolla niitä pakosti aina näki. Se meidän kylä oli semmonen sillon vaan yhdeksän taloo, neljä sinne Salosaareen päin ja loput viisi Hallankadulle ja sinne Kinnarin lammen suuntaan.
Postilaatikolle tuli sellanen uusi naapurin äijä, olisiko sillon ollu viisissäkymmenissä. Mutta missään töissä se ei ollu kun sillä oli sellanen putkinäkö. Se tarkotti sitä että se näki vaan niinku olis katsonu pillin läpi. Eli ihan vaan näki pienesti ja keskelle.
Kovin siinä juteltiin kun ei ollu minnekään kiire ja meitsikin oli sillon seilori ja aina joka toinen viikko vapaalla kotikulmilla. Seittämän töitä ja seittemän vapaata. Se kylän postilaatikkohässäkkä oli siinä ihan meidän talon kulmilla kun oltiin kahden tien risteyksessä.
Kipasin siitä autotallista hakemassa niitä mörön pyytimiä ja näyttelin sille putkinäkönaapurille ja se katteli niitä silleen kun mikroskooppisesti, ihan läheltä. Mutta oli viisas se naapuri vaikka näki silleen pienesti. Se asu siinä entisessä Kiiskisten talossa ja oli hommannu soutuveneen sinne sysilampeen siihen niitten laiturin kylkeen.
Eipä ollukkaan enää apteekkari ainoo kenellä oli vene! No se naapuri ehdotti että otetaan se nuljake ihan helposti sieltä lammesta sellasilla vaan ihme tapseilla. No enhän minä sillon mitään tapseja tienny, mutta suostuin kun se sano että sillä on.
No se tapsi oli ihan tavallinen mutta iso koukku, ja siihen laitettiin syöttikalaksi ruutana. Se koukku oli sitten varmuudeks kiinni puolentoistametrin rst-teräslangassa ja langan toinen pää vielä sen putkinäkönaapurin laiturissa.
Siinä sitten seuraavan päivänä lampsin sinne naapurille ja lähettiin kattelemaan siitä niitten pihasta sinne lammelle. Niillä olikin siinä ihan järvinäköala siinä torpalla kun ne oli roiminu kaikki hemmetin kuusenoksat veke niistä näreistä mitkä oli sen polun reunoilla. Ihan oli suora polku pihasta sinne Kinnarille, ei ollu muilla semmosta, ei ees Lambergeilla vaikka se ukko oli ollu joku Sotamaisteri ja vaan niillä oli meidän kylällä rauta-aita pihan ympärillä.
Olihan se tapsilanka siellä laiturissa ja koukkukin, vaan ei ollu syöttiä eikä mitään kalaa. Ei mörköä, ei mitään. Se näytti ensin siltä että koukkukin olis viety, mutta ei ollu, se jumalauta hirviö oli vetänyt sen älyttömän syvämmeren kalastusvälineen s-u-o-r-a-k-s-i! Se koukka ois pitäny museioia! Ei helvetti mitää järkee kukaa pysty semmosta parasta titaania vetelemään veessä suoraks, paitti mörkö.
FINAL
Sitähän sitte tiirailtiin sitä koukkua ja lankaa. Naapurin putkiukkokaa ei meinannu yhtään uskoo että joku ihme sintti pystyy sen koukkuja silleen suoristeleen.
Siinä sitten harottii hiuksia ja päiviteltii eikä kukaan enää halunnu uimaan eikä mattojakaan siitä eteenpäin pesty. Oli se semmonen puheenaihe. Varsinkin kun se Lambergin Oskun vaimo kävi joka hemmetin huushollit läpi kertoilemassa siitä meidän koukkaepisoodista. Niillä Lambergeilla oli semmottinen hemmetin susi-koira mitä se nainen kuletti alvariinsa ja vähän väliä ympäri mettiä ja teitä ja polkuja. Ne Lambergit ties kaikki meidän koltiaisten piilomajat ja se koira haisto toiselta puolen kylää kaikki meitin kolttoset. Aina se oli jossai kulmalla se ja se koira.
No. Sitten kun minä jo olin vähä niinku luovuttannu tai ehkä en enää niin kiinnostunnu siitä ihme hirviöstä, niin sillon se putkinäkönaapuri keksi ihan päivänselvän konstin mitä olis ihan heti vaan pitänykkin tehhä. Eikä se ollu mikään dynamiittijuttu niinku moni nyt tietty luuleskelee.
Tässä oli nyt kyseessä hienostunut mehukattipönttöansa. Se naapuri sillai loogisesti ajatteli, kun sillä oli sitä aikaa, että ei perkele vedä niitä koukkuja suoriks jos niitä ei pistetä mihkään toisesta päästä kiinni laituriin tms. Eli ny vaan laitetaan samallaista koukkaa ja syöttii ja lankaa, mutta toiseen päähän nerokkaasti mehukattipönttö. Sitte vaan sinne lampeen ja ootellaan.
Se mörkö antokin ootella. Saatii me varmaan toiseks isoin hauki ensin semmonen parikilonen rimpula ja sitten ei mitään.
Niitä syöttejäki piti vaihdella kun ne lahos ja jotkut pikkunilviäiset niitä siellä vaan mutusteli.
Sitten, lopulta, Lambergin susi-/nainen oli partiointiretkellään huomannu siellä lammessa semmosen "tappajahaiilmiön", se mehukattipönttö siellä oli menny ihan perkeleesti pitkin ja poikin ja upoksissa vaikka kuinka pitkään välillä. Ei sitä mikää sillai pystyny kiinni saamaan kun se veteli siellä ku joku
maahine.
Sitä oli käyny vähä porukkaa siellä kattelemassa kun pönttö viuhtoo pitkin lampee. Meitsihän oli sillon työvuorossa siellä hemmetinkuusen Maarianhaminan ja Tukholman välillä eikä mitää ihme käsipuhelimia sillon ollukkaan että olis voinu muuten kun postikortilla sinne merelle satamaan jotain tietoo pistää.
Tää on nyt vähän tällane sairaan valju tän tarina loppu. Kun se mörkö joutu luovuttamaa, se kun ei jaksanu enää. Sillon se huonosti näkevä naapuri ja Lampergin susirouva oli menny veneellä ihan sen hirveen otuksen viereen ja emmä tiedä miten, mutta ne oli vaan jotenki hinannu sen rantaan tai jotain.
Se mies, heikosti näkevä, oli tehny jotain keittoo siitä Sysiveden Kuninkaasta, mörköjen möröstä ja pirusta. Keittoo.
Naapureitten nimiä on vaiheltu.
Kovin siinä juteltiin kun ei ollu minnekään kiire ja meitsikin oli sillon seilori ja aina joka toinen viikko vapaalla kotikulmilla. Seittämän töitä ja seittemän vapaata. Se kylän postilaatikkohässäkkä oli siinä ihan meidän talon kulmilla kun oltiin kahden tien risteyksessä.
Kipasin siitä autotallista hakemassa niitä mörön pyytimiä ja näyttelin sille putkinäkönaapurille ja se katteli niitä silleen kun mikroskooppisesti, ihan läheltä. Mutta oli viisas se naapuri vaikka näki silleen pienesti. Se asu siinä entisessä Kiiskisten talossa ja oli hommannu soutuveneen sinne sysilampeen siihen niitten laiturin kylkeen.
Eipä ollukkaan enää apteekkari ainoo kenellä oli vene! No se naapuri ehdotti että otetaan se nuljake ihan helposti sieltä lammesta sellasilla vaan ihme tapseilla. No enhän minä sillon mitään tapseja tienny, mutta suostuin kun se sano että sillä on.
No se tapsi oli ihan tavallinen mutta iso koukku, ja siihen laitettiin syöttikalaksi ruutana. Se koukku oli sitten varmuudeks kiinni puolentoistametrin rst-teräslangassa ja langan toinen pää vielä sen putkinäkönaapurin laiturissa.
Siinä sitten seuraavan päivänä lampsin sinne naapurille ja lähettiin kattelemaan siitä niitten pihasta sinne lammelle. Niillä olikin siinä ihan järvinäköala siinä torpalla kun ne oli roiminu kaikki hemmetin kuusenoksat veke niistä näreistä mitkä oli sen polun reunoilla. Ihan oli suora polku pihasta sinne Kinnarille, ei ollu muilla semmosta, ei ees Lambergeilla vaikka se ukko oli ollu joku Sotamaisteri ja vaan niillä oli meidän kylällä rauta-aita pihan ympärillä.
Olihan se tapsilanka siellä laiturissa ja koukkukin, vaan ei ollu syöttiä eikä mitään kalaa. Ei mörköä, ei mitään. Se näytti ensin siltä että koukkukin olis viety, mutta ei ollu, se jumalauta hirviö oli vetänyt sen älyttömän syvämmeren kalastusvälineen s-u-o-r-a-k-s-i! Se koukka ois pitäny museioia! Ei helvetti mitää järkee kukaa pysty semmosta parasta titaania vetelemään veessä suoraks, paitti mörkö.
FINAL
Sitähän sitte tiirailtiin sitä koukkua ja lankaa. Naapurin putkiukkokaa ei meinannu yhtään uskoo että joku ihme sintti pystyy sen koukkuja silleen suoristeleen.
Siinä sitten harottii hiuksia ja päiviteltii eikä kukaan enää halunnu uimaan eikä mattojakaan siitä eteenpäin pesty. Oli se semmonen puheenaihe. Varsinkin kun se Lambergin Oskun vaimo kävi joka hemmetin huushollit läpi kertoilemassa siitä meidän koukkaepisoodista. Niillä Lambergeilla oli semmottinen hemmetin susi-koira mitä se nainen kuletti alvariinsa ja vähän väliä ympäri mettiä ja teitä ja polkuja. Ne Lambergit ties kaikki meidän koltiaisten piilomajat ja se koira haisto toiselta puolen kylää kaikki meitin kolttoset. Aina se oli jossai kulmalla se ja se koira.
No. Sitten kun minä jo olin vähä niinku luovuttannu tai ehkä en enää niin kiinnostunnu siitä ihme hirviöstä, niin sillon se putkinäkönaapuri keksi ihan päivänselvän konstin mitä olis ihan heti vaan pitänykkin tehhä. Eikä se ollu mikään dynamiittijuttu niinku moni nyt tietty luuleskelee.
Tässä oli nyt kyseessä hienostunut mehukattipönttöansa. Se naapuri sillai loogisesti ajatteli, kun sillä oli sitä aikaa, että ei perkele vedä niitä koukkuja suoriks jos niitä ei pistetä mihkään toisesta päästä kiinni laituriin tms. Eli ny vaan laitetaan samallaista koukkaa ja syöttii ja lankaa, mutta toiseen päähän nerokkaasti mehukattipönttö. Sitte vaan sinne lampeen ja ootellaan.
Se mörkö antokin ootella. Saatii me varmaan toiseks isoin hauki ensin semmonen parikilonen rimpula ja sitten ei mitään.
Niitä syöttejäki piti vaihdella kun ne lahos ja jotkut pikkunilviäiset niitä siellä vaan mutusteli.
Sitten, lopulta, Lambergin susi-/nainen oli partiointiretkellään huomannu siellä lammessa semmosen "tappajahaiilmiön", se mehukattipönttö siellä oli menny ihan perkeleesti pitkin ja poikin ja upoksissa vaikka kuinka pitkään välillä. Ei sitä mikää sillai pystyny kiinni saamaan kun se veteli siellä ku joku
maahine.
Sitä oli käyny vähä porukkaa siellä kattelemassa kun pönttö viuhtoo pitkin lampee. Meitsihän oli sillon työvuorossa siellä hemmetinkuusen Maarianhaminan ja Tukholman välillä eikä mitää ihme käsipuhelimia sillon ollukkaan että olis voinu muuten kun postikortilla sinne merelle satamaan jotain tietoo pistää.
Tää on nyt vähän tällane sairaan valju tän tarina loppu. Kun se mörkö joutu luovuttamaa, se kun ei jaksanu enää. Sillon se huonosti näkevä naapuri ja Lampergin susirouva oli menny veneellä ihan sen hirveen otuksen viereen ja emmä tiedä miten, mutta ne oli vaan jotenki hinannu sen rantaan tai jotain.
Se mies, heikosti näkevä, oli tehny jotain keittoo siitä Sysiveden Kuninkaasta, mörköjen möröstä ja pirusta. Keittoo.
Naapureitten nimiä on vaiheltu.
